Itärannikolla

Lomailemme miehen ja tyttären kanssa Sydneyn ja Brisbanen välillä. En muista milloin tätä ennen viimeksi olinkaan lomalla. Ulkomaille muutto myllertää aikaisemmat rutiinit uusiksi. Ennen maastamuuttoa kesäloma meni entistä kotia peratessa. Kahtena viime kesänä taas olemme yrittäneet olla mahdollisimman paljon Suomessa. Ulkosuomalaisen kotimaan lomat tuppaavat olemaan niin täyteen ohjelmoituja, että leppoisuus on siitä kaukana. Viime kesänä päästiin toki mökillekin, mutta stressasin siellä työpaikkahaastatteluun valmistautuessa. Uudet työpaikat eivät yli viisikymppiselle naiselle ole mitenkään itsestäänselvyyksiä, joten paras olikin valmistautua.

No, nyt tyttärellä on kevätloma ja hänen toiveestaan suuntasimme Australian itärannikolle.

Olemme ajaneet päivän ja sitten yöpyneet kaksi yötä kussakin kohteessa. Ensin Coffs Harbour, sitten Brisbane. Nyt olemme Port Macquareissa ja huomenna jatkamme Sydneyyn, jossa olemme hiukan pidempään, torstaihin saakka. Tähän mennessä on nähty rantoja, luonnonpuistoja ja pikkukaupunkeja.

Kylläpä loma pitkästä aikaa maistuukin! Tänään on oltu rannalla, tytär surffasi ja me Juhan kanssa katselimme valaita. Niitä meni ohi muutaman sadan metrin päästä. Nähtiin hengityksen aiheuttamia pöllähdyksiä, pyrstön lätkähdyksiä ja valtavia kylkiä. Vaikuttivat leikkisiltä.

Juha kuvaa valaanpyrstöjä.

Kun ajaa lähes tuhat kilometriä Sydneystä Brisbaneen, Australian valtava koko hahmottuu. Tämä on maan mittakaavassa melko lyhyt matka. Jos Brisbanesta olisi jatkanut pohjoiseen, olisi ollut vielä 2000 km edessä. Uskomattoman kaunis maa tämä on. Toinen toistaan kimmeltävämpiä rantoja. Tilaa olisi vaikkapa asuttaa kaikki kodittomat irakilaiset ja syyrialaiset ja ilmastokin olisi heille mitä sopivin.

Päivän päätteeksi kävimme koalasairaalassa. Tämä on koalojen asutuksen ydinaluetta. Vaikka ne eivät ole uhanalaisia, ihan hyvinkään niillä ei mene. Niillä on stressiä, joka lisää sairastavuutta infektioihin. Klamydiaa on sekä silmissä että alapäässä ja seurauksena sokeutta ja hedelmättömyyttä. Alueen n. 2500 koalasta n. 10 % käy vuosittain koalasairaalassa, muutamat toistuvasti. 

Stressin aiheuttaa ihminen. Hyvistä eukalyptusmetsistä on pulaa, joten myös asunnottomuutta ilmenee. Koalat ovat hyvin paikkauskollisia, ja kun oma metsä hakataan alas, ne saattavat harhailla ympäriinsä onnettomina ja joutua autojen tai koirien kolhimiksi. Pääosin vapaaehtoisten ja lahjoitusten varassa toimiva sairaala tuntuu tarpeelliselta asutuksen puristuksessa eläville eläimille.

Koalasairaalan pitkäaikaispotilaat, joita ei 

sokeuden vuoksi voida kotiuttaa.

Hyvä loma on myös sitä, että ehtii lukea. Tytär kun on aikanaan traumatisoitunut kolmen tunnin helteisessä jonotuksessa Vatikaanimuseoon, hän nyt käyttää veto-oikeuttaan ja karsii ohjelmasta kaikki hiukankaan raskaammat nähtävyydet. Niinpä ehdimme perehtyä australialaiseen nykykirjallisuuten. Minulla on menossa Helen Garner ja Juhalla Tim Winton ja kohta kirjoja vaihdetaan. On mukava lukea täkäläisiä tarinoita ja yrittää ymmärtää paikallista elämänmenoa. Yleislääkärin työn parhaita puolia on ihmisten tarinoiden kuuleminen ja seuraaminen. Lukemalla voin hiukan paikata sitä, mistä jään paitsi, kun en täällä päässyt harjoittamaan ammattiani.

Valkohaita ja vapaalippu

Kerronpa, miten viikko Australiassa on mennyt. Kevään merkkejä on, mutta lämmintä ei vaan tule. Tämä talvi on ollut kylmin 15 vuoteen. Päivälämpötilat edelleen +16-17 ja kotona hyytävää, kun ei ole mitään kunnon eristyksiä. King's Parkissa, jonka läpi ajan töihin, villit orkideat jatkavat kukintaansa. Meidän pihalle on ilmaantunut sinisade, joka tuoksuu ihanasti.

Päivän uutinen West Australian-lehdessä liittyi valkohaihin. Tänään julkistettiin raportti, jonka tarkoituksena oli selvittää lisääntyykö haipopulaatio. Kyllä tutkimus voi olla vaikeaa, haiden laskeminenkin. Lopputulos oli, että saattavat olla lisääntymässä tai sitten vähenemässä. Tieto perustuu kalastuksen yhteydessä vahingossa saatuihin haisaaliisiin, lähettimillä merkittyihin haihin sekä haista tehtyihin havaintoihin. Laskentaan liittyy siinä määrin epävarmuustekijöitä, että osa ennusteista näytti kannan laskua, osa kannan nousua.

Hyvä, että tutkijat ovat rehellisiä ja kertovat, että ovat epävarmoja. Tavallista rantauimaria kuitenkin pelottaa. Tänä vuonna Perthissä hait ovat tappaneet kaksi ihmistä, ja muutamat ovat lisäksi selvinneet puraisulla. Valkohait rauhoitettiin vuonna 1997, ja vuoden 2000 jälkeen Perthissä ne ovat napanneet 14 ihmissuupalaa. Ennen tätä 90 vuoden aikana vain kaksi menehtyi. Ilmeisesti muiden haiden tilillä on sitten vielä muita uhreja.

Onko tämä paljon vai vähän? Suhtautuminen haihin jakaa mielipiteitä. Meillä yllättäen Juha on tässä kysymyksessä vähemmän vihreä ja kannattaa haiden hävitystä. Ennen rauhoitusta niitä lahdattiin satoja vuosittain. Minä asetun tässä kysymyksessä hiukan haiden puolelle. Pakkokos sinne mereen on mennä, kun uida voi altaassakin. Harmi tosin kulttuuriin kuuluvan surffiharrastuksen puolesta. Surffikoulun pitäjä Keith on tullut meille tutuksi, ja hänellä business on varmasti nyt aivan jäissä. Tytärkään ei ole viime viikkoina hinkunut surffaamaan kuten yleensä. Tämä on vaikea ja myös hiukan tabu aihe. Perthiläiset eivät välttämättä halua siitä keskustella, koska pelkäävät sen pelottavan pois turisteja.

Hyviä uutisiakin viikkoon on sisältynyt. Kävin selvittämässä täällä kertyneiden eläkevarojeni kohtaloa. Olin ajatellut ostaa niillä hyvän auton Englannissa, mutta sainkin kuulla, että ne jäävät tänne, koska olen pysyvä asukas. Olin ollut siinä uskossa, että viisumimme vanhenee viidessä vuodessa, mutta ei, se onkin elinikäinen eikä silloin eläkerahoja saa mukaan. Tulee Englannissa auto sitten hiukan vanhempaa vuosimallia. Toisaalta on sitten vapaalippu takaisin Australiaan, myös mukana olleille lapsukaisille, mikä voi olla heille hyvä mahdollisuus.

Näissä kahdessa vuodessa on ollut niin paljon hyvää, että paluumahdollisuus tuntuu mukavalta, vaikka ei toteutuisikaan. Kauhuissani olen lukenut Hesarista keskustelua, miten päivystyksissä koetaan huonoa kohtelua. Haloo Suomi, hyvä käytös ei maksa mitään. Siinä meillä on australialaisilta opittavaa. Täällä kyllä palvelukulttuuri toimii, missään ei kohtaa tylyä käytöstä, etenkään terveydenhuollossa. Aurinko paistaa lähes joka päivä, kylmänäkin aikana, ja taivas on uskomattoman sininen. Jotakin siitä tarttuu ihmisten mieliin.

Harja ojennuksessa

Vietin tänään kolme tuntia tallilla laittamassa hevosta kuntoon. Vaikka olemme asuneet täällä pian kaksi vuotta, aina välillä käy hassusti ymmärryksen kanssa. Tytär oli ilmoittautunut mielestään estekisoihin huomenna sunnuntaina Wanneroossa, mutta keskiviikkona hänelle soitettiin, että hän voikin hypätä vain yhden luokan, koska kyseessä onkin 3 phase Showman day. Eli sen sijaan että vaan hypättäisiin, niin pitääkin osallistua kouluratsastuskokeeseen ja vielä sellaiseen maasta käsin harjoitukseen, jossa hevosen pitää olla kuuliainen ja sievä. Hevonen pitää myös letittää.

Olin siis varautunut letittämään hevosen, joka ei ole mitenkään helppoa. Hepo ei pysy paikallaan ja harjaa puuttuu tärkeistä kohdista. Mikä onni, kun aamulla tallilla ilmeni, että lähes ammattimainen letittäjä saapuu paikalle iltapäivällä eikä operaatio maksa kuin 40 dollaria. Tartuin heti tilaisuuteen. Ennen letitystä hevonen pitää kuitenkin pestä. Tallille tulee vain kylmää vettä, jota hepo inhoaa. Niinpä otin kotoa mukaan 20 l sangon todella kuumaa vettä ja järjestin hevoselle mukavan lämpimän sienipesun uudella kutinaa hillitsevällä shampoolla. Päälaen pesusta selvittiin houkuttelemalla pää porkkanoilla alas.

Sitten ammattilaisen käsittelyyn ja tunnissa kuvan mukainen hieno lopputulos oli valmis. Nyt vaan toivotaan, että se säilyy piehtaroinnilta ja muulta huomiseen. Koen syviä onnen hetkiä tallilla. Hevonen on vaan niin mukavaa seuraa. Toki myös ihmiset, ja  meitä on siellä monenlaisia. Kaikki välitämme paljon eläimistä. Kissat notkuvat raukeina aaltopellistä tehtyjen tallirakennusten katoilla. Kanat toimittavat tehtäväänsä arvokkaasti huolehtien ylijäävistä jyvistä. Paljon tarinoita ja kohtaloita. Kaikki pyrkivät hyvään tasapainoon ja kehitykseen hevosensa kanssa.

Muuten elämä tällaisessa muutostilanteessa on kohtalaisen haastavaa. Yliopistolla iso muutosprojekti jatkuu. Kaikki menee uusiksi. Olemme nyt kolmannessa vaiheessa ja irtisanomme viidesosan tukihenkilöstöstä. Viime viikolla yliopiston korkein virkamies, vice-chancellor, ilmoitti erostaan vuodenvaihteessa. Hän on ollut tehtävässään viisi vuotta ja palkkahan on huikea lähes miljoona dollaria vuodessa. Paljon epävarmuutta ilmassa, kun suurin johtajakin lähtee tällaisella hetkellä.

Saan olla aika paljon 'containerinä'. Kuuntelen ihmisten ahdistusta muutoksessa ja yritän palauttaa heille joitakin rakentavia ja kannustavia viestejä. Jatkuuhan se elämä toki tästäkin ja monella tavalla asiat ovat täällä edelleen todella hyvin. Joskus Juhan kanssa pohdimme, että Australia vaikuttaa 60-luvun Suomelta (jota en tosin itse niin muista). Ajalta, jolloin elämä oli yksinkertaista, ei kiireistä, varsin hyvinvoivaa ja hiukan vanhanaikaista.

Samalla omassa perheessä iso muutos käynnissä. Kolmen kuukauden päästä lähdemme täältä. Paljon järjestettävää täällä ja uudessa kotimaassa Englannissa. Huonekaluja myydään, talo tyhjenee. Muuttotarjouksia vertaillaan, selvitellään kouluja Englannissa. Pala palalta kaikki loksahtaa paikalleen. Tämä on ollut hieno seikkailu, mutta jos toivoa saisin, niin pidempi ja tasaisempi jakso seuraavassa kohteessa. Lääkärinoikeudet helpommin eikä organisaatiouudistuksia.

Hevosten kanssa lepuutan hermojani toivottavasti Englannissakin. Huomenna aamulla lastataan auto päivän kisamatkaan. Retkituolit, lukemista, lämmintä vaatetta, kaikki hevosen varusteet, kakku pakastimesta, koska kavereitakin tulee mukaan. Tulee hyvä päivä. 

Muuttovalmisteluja

Talvi jatkuu Australiassa. Olemme hiukan jo tuskastuneita tähän. Viime vuonna oli elokuussa 10 päivää, jolloin lämpö nousi yli +20, mutta nyt on ollut vaan yksi. Sataa myös lähes joka päivä, ja se on tietty hyvä, niin on kuivuudesta kärsitty.

Tuntuu tyhmältä valittaa tästä kylmyydestä ja on siihen jo totuttukin. Aamulla, kun herätään huoneessa on +15 eikä se enää niin yllätä. On ollut paljon kylmiä öitä. Lämmittäminen on vaan niin turhauttavaa, kun sillä ei ole oikein mitään vaikutusta, lämmittimen edessä vaan pieni puoliympyrä lämpiää. Tiilitalon seinät hohkaavat kylmyyttä. Töissä joku sanoi, että tämä voi kestää neljä viikkoa vielä, toivottavasti ei.

Kaunista silti on, kukkia yhä enemmän. Koko syyskuun on King's Parkissa festivaali, jossa juhlitaan tätä kukka-aikaa. Pyöräreittini puiston halki on päivä päivältä kiinnostavampi. Kengurun käpäliä nousee metsässä, ja yritän bongailla myös orkideoja.

Päivämme sujuvat vanhojen rutiinien mukaan: aamulla kuntosalille, sitten töihin, illalla tallille. Olemme aloittaneet muuttovalmistelut todenteolla ja perehtyneet konttien kokoihin ja hintoihin. Jotenkin on vaan päässyt taas kertymään tavaraa ja yritämme päästä siitä eroon, että selviäisimme 20 jalan kontin kanssa täältä Englantiin.

Kovasti odotamme lämpimämpiä aikoja. Lokakuussa pitäisi ainakin helpottaa. Sitten on tulossa myös vieraita, mikä on kivaa.

Maaseuturetkellä

Lähdettiin perjantaina hevosasioissa maaseudulle. Perthistä pari sataa kilometriä kaakkoon 

on Narrogin-niminen vajaan 6000 asukkaan kaupunki, jonka lähelle kokoontui viikonlopuksi esteratsastajia. Valtavan hieno uusi Equestrian Park, jossa tilava maneesi sekä laajat ulkokentät. Jotakin aluerahoitusta on ollut saatavana tällaisiin keskuksiin, joita olemme nähneet jo monta Perthin ympäristössä.

Koska matka oli pitkä, piti se aloittaa jo perjantaina. Ricci-hevonen lähti hyvin mielellään. Se pitää enemmän hevoskuorma-autokyydistä kuin meidän omasta trailerista, jossa keikkuu ja suhisee. Siis kolme hevosta Diannen kuorma-autoon ja matkaan.

Perille saavuttiin illalla klo 21, jolloin oli jo pimeää ja kylmää kaukana etelässä. Hevosleirissä oli kuitenkin hyvin viihtyisää. Ihmiset istuivat nuotioilla, aggregaatit puhisivat lämpöä hevosautoihin. Tähtitaivas on uskomattoman kirkas vähän kaeumpana Perthistä. Tähdet ikään kuin tulevat lähelle, ja linnunradan erottaa selvästi.

Narrogin aamunkoitossa.

Emme kuitenkaan jääneet leiriytymään, vaan suuntasimme Airbnb-asuntoon, jonka olin varannut meille Narroginistä. Hevosautossa yöpyvät tallikaverit tosin totesivat, että tuollainen on 'woosie' eli nynny-meininkiä. Lämmin suihku ja oikea sänky kuitenkin vetivät puoleensa. Airbnb pikkukaupungissa oli vanhanajan cottage, ihan kuin isoäidille olisi mennyt kylään. Mikään ei ollut muuttunut sitten 60-luvun. Olohuoneessa Jotul lämmitti mukavasti, mutta muuten cottagen lämmityksessä ei ollut hurraamista ja Narroginissä voi mennä jopa pakkasen puolelle.

Norjalainen Jotul lämmittää Narroginissä.

Kisat alkoivat lauantaiaamuna. Oli nousua ja laskua, sellaistahan esteratsastus on. Ensimmäisessä pikkuluokassa tuli voitto ja sitten seuraavassa ilmalento maahan. Muutamia säätöjä edelleen tarvitaan, vaikka kaiken kaikkiaan homma etenee hyvin. Laji tuottaa niin ilonaiheita kuin pettymyksiä, ja valmentaa tytärtä elämään. Ohessa ratsukon tyylinäyte.

Tytär ja Ricci esteillä.

Kun kisapäivä oli saatu pakettiin, oli turismin aika. Juha oli selvittänyt paikallisia luonnonpuistoja ja varannut meille iltaohjelmaa Dryandrassa. Siellä on luonnonpuisto, jossa yritetään edistää harvinaisten pienten pussieläinten palauttamista luontoon. Tilannehan on aika lohduton: villikissat ja ketut ovat levinneet koko Australiaan eivätkä pienet pussieläimet pärjää niille. Tiettykä alkuperäisiä pussieläimiä on vain siellä täällä pienissä saarekkeissa ja sitten rannikolla saarilla, jonne pedot eivät ole päässeet. Kissoja ja kettuja yritetään hävittää kaikin keinoin, mutta se on epätoivoista puuhaa. Paikalliset oppaat kertoivat suojelutyöstä, joka tuntuu olevan heille todella sydämen asia. Täytetyistä otuksista sai kunnon kuvia, mutta elävien pussieläimien kuvaaminen oli haastavampaa.

Yksi niistä pienistä pussieläimistä, jonka nimeä en enää muista.

Muutamia pussieläinlajeja on jo kuollut sukupuuttoon. Monet ovat erittäin uhanalaisia. Näitä pääsi näkemään tässä tiukalla verkolla suojatussa puistossa. Oppaan johdolla hiippailtiin pimeässä viemään hieman ruokaa pikkuväelle. Yritimme opetella eri lajien nimiä: bilbyllä eli pussikaniinilla on isot korvat, sitten oli erilaisia pitkäkuonoisia bandicooteja. Mielenkiintoisia pieniä otuksia, ohessa video, jota en valitettavasti osaa kääntää...

Sunnuntaina kisat jatkuivat hevoskylässä. Tiimin tulos oli hyvä, kaikki saivat ruusukkeita. Oli mukava tavata hevosihmisiä ympäri maakuntaa. Juha oli innolla mukana huoltotehtävissä.

Juha ja aamutee termarissa. Etelässä on kylmää.

Kotimatkalla koukattiin Great Southern Highwayn kautta. Rypsipellot kukkivat ja tuoksuivat ja olivat valtavia, varmaankin tyypillisesti satoja hehtaareja laajuudeltaan. Erikoiselta tuntuu se, että paras kasvukausi täällä on talvi. Rypsin kukinta tapahtuu siis nyt lopputalvesta, ja se korjataan keväällä syys-lokakuussa. Sitten pellot lepäävätkin kesän ajan reilun puoli vuotta.

Eukalyptus ja rypsipelto.

Maaseutu on hyvin, hyvin kaunista mutta autiota. Vastaantulijoita ei juuri missään, pikkukaupungit rapistuvat, asukkaita ei näy. Asiat ovat kutakuinkin samalla lailla kuin Suomessa, tehomaatalous autioittaa maaseudun. Kyllä tämä maalaistyttöä mietityttää. On surullista, kun maaseutu ja koko maalla elämisen kulttuuri rapistuu.

Mietimme myös koko maan murrosta. Vielä 150 vuotta sitten Australia oli kuin valtava luonnonpuisto, jossa aboriginaalit elivät tasapainossa ja rinnan monenlaisten eläinlajien kanssa. Nyt alkuperäistä luontoa on jäljellä saarekkeina siellä täällä. Suojelutyöllä on kiire ja se on haastavaa. Väestö asuu lähes kokonaan suurissa kaupungeissa meren rannalla ns. cappucino-vyöhykkeillään.

Poikkesimme lounaalle Beverleyn kaupunkiin, joka on lähellä Yorkia, ihan kuten Englannissa. Kumpuileva maisema muistuttaakin lampaineen Yorkshireä. Sinne aiomme perustaa seuraavan kotimme. Muuttovalmistelut ovat käynnissä.

Lampaita Beverleyn lähellä.

Kotona taas

Viisi viikkoa Euroopassa ja nyt kotona Perthissä taas. Matka oli hyvä, mukavaa Suomessa tavata sukulaisia ja ystäviä, mutta voi miten ihanaa olla kotona taas. Ymmärrän kyllä kaikkia, jotka päättävät elää loppuelämänsä Australiassa. Taivas on niin kirkas, luonto eukalyptuksineen ja papukaijoineen ihmeellinen ja sitten  se 'no worries'-asenne. Heti eilen tänne päästyäni aloin katua, että olen irtisanoutunut työstäni. Ensi viikolla tapaan esimieheni, ehkä kerron hänelle, että kadun. Ehkä he haluavat pitää minut täällä, ehkä.

Tallilla on erityisen ihanaa. En tiedä ihanampaa ympäristöä, vaikka se on oikeasti varsinainen kaaos. Kuva yllä kertoo tunnelmasta. Yksi M'lissin noin seitsemästä kissasta katolla tänään. Hiiret ovat silti vallalla, meidän vajassa rehut täynnä hiirenpapanoita. Ricci-hevonen oli selvästi kaivannut meitä ja niin iloinen, kun eilen palasimme. Se ilmaisi sen osoittamalla, mistä kaikkialta kutisee, kun hoitajat ovat olleet poissa rapsuttamasta ja harjaamasta.

Täällä minä vaan kirjoitan hevosen kutinoista, vaikka terroristit tappavat ihmisiä ja maailma on kauhea. Mitä sitten voi tehdä? Kai hoitaa vaan oman paikkansa niin hyvin kuin voi. Luin äsken tyttäreni todistusta ensimmäiseltä puolelta vuodelta. Täällä oppilaat saavat sanalliset arviot kaikesta mitä tekevät. Oli mukavaa luettavaa; tytär on tehnyt parhaansa ja ollut hyvä toveri muille oppilaille.

Töihin oli myös mukava palata. Sielläkin oli kaivattu ja tuntui, että sain nopeasti kiinni asioista. On kiinnostava tilanne: yliopistossa sekä iso organisaatiouudistus että curriculumin muutos meneillään. Yritän olla notkea kuin tuo kissa katolla ja ymmärtää, mikä on tärkeintä tässä ja nyt.

Oi ihana Australia

Olen ollut pian kuukauden taas takaisin kotona Perthissä Suomen reissun jälkeen ja sopeutunut uudelleen tähän elämänmenoon. Viileämmät säät ja lattioiden viileys kotona eivät tunnu enää missään, nehän ovat vaan pukeutumiskysymyksiä. Australian syksy on kaunista. Täällä on sen verran eurooppalaisia kasveja ja puita, että syksyn näkee. Eukalyptukset ovat ikivihreitä, eikä perus Aussi-maisemasta heti erota vuodenaikoja yhtä helposti kuin lehtensä pudottavista plataaneista.

Niin kaunis ja ihana kuin tämä maa onkin, samalla jo mietimme paluuta Eurooppaan. Tämän vuoden lopulla se tulee olemaan. Kaikesta tästä mukavasta elämästä täällä joudumme luopumaan.

Kaksi asiaa tämän ratkaisi: lääkärinoikeudet ja pitkä matka Suomeen. En sitten saanut oikeuksia tehdä lääkärintyötä täällä. Ehkä se olisi onnistunut, jos olisin jaksanut byrokratiaa, tenttejä, nöyristelyä, tuhatlappusia, mutta en jaksanut. Iso osa identiteettiäni on tavata potilaita, yrittää auttaa, diagnosoida sairauksia. En ole valmis vielä luopumaan niistä taidoista.

Ja se matka sitten. Australia kieltämättä on Onnela, enkä ihmettele, että nuoret tänne sankoin joukoin pyrkivät. Mutta matka Eurooppaan kestää lähes vuorokauden, melkein kuin matkustaisi kuuhun. Ei sitä tämän ikäinen ihminen jaksa kovin usein tehdä. Toipuminen matkasta kestää kauan. Näin ei ole hyvä elää, jos on läheisiä Suomessa.

Reilun puolen vuoden päästä siis muutetaan, ei vielä tiedetä tarkkaan minne. Tällä viikolla olen iloinnut saatuani selville, että hevosen tuominen täältä Eurooppaan ei ehkä olekaan niin kallista kuin toiseen suuntaan. Taitaa tulla yksi lemmikki täältä mukana.

Otetaan siis hetkestä kiinni. Australiassa parasta on ihmeellinen luonto, ja nautin siitä joka päivä työmatkalla King's Parkin läpi pyöräillessä. On paljon muutakin: mukavat, välittömät ihmiset, elämä tallilla, Perthin kahvilat, yliopiston vipinä. Oi ihana Australia, monta kuukautta vielä kanssasi!