Lähdettiin perjantaina hevosasioissa maaseudulle. Perthistä pari sataa kilometriä kaakkoon
on Narrogin-niminen vajaan 6000 asukkaan kaupunki, jonka lähelle kokoontui viikonlopuksi esteratsastajia. Valtavan hieno uusi Equestrian Park, jossa tilava maneesi sekä laajat ulkokentät. Jotakin aluerahoitusta on ollut saatavana tällaisiin keskuksiin, joita olemme nähneet jo monta Perthin ympäristössä.
Koska matka oli pitkä, piti se aloittaa jo perjantaina. Ricci-hevonen lähti hyvin mielellään. Se pitää enemmän hevoskuorma-autokyydistä kuin meidän omasta trailerista, jossa keikkuu ja suhisee. Siis kolme hevosta Diannen kuorma-autoon ja matkaan.
Perille saavuttiin illalla klo 21, jolloin oli jo pimeää ja kylmää kaukana etelässä. Hevosleirissä oli kuitenkin hyvin viihtyisää. Ihmiset istuivat nuotioilla, aggregaatit puhisivat lämpöä hevosautoihin. Tähtitaivas on uskomattoman kirkas vähän kaeumpana Perthistä. Tähdet ikään kuin tulevat lähelle, ja linnunradan erottaa selvästi.
Narrogin aamunkoitossa.
Emme kuitenkaan jääneet leiriytymään, vaan suuntasimme Airbnb-asuntoon, jonka olin varannut meille Narroginistä. Hevosautossa yöpyvät tallikaverit tosin totesivat, että tuollainen on 'woosie' eli nynny-meininkiä. Lämmin suihku ja oikea sänky kuitenkin vetivät puoleensa. Airbnb pikkukaupungissa oli vanhanajan cottage, ihan kuin isoäidille olisi mennyt kylään. Mikään ei ollut muuttunut sitten 60-luvun. Olohuoneessa Jotul lämmitti mukavasti, mutta muuten cottagen lämmityksessä ei ollut hurraamista ja Narroginissä voi mennä jopa pakkasen puolelle.
Norjalainen Jotul lämmittää Narroginissä.
Kisat alkoivat lauantaiaamuna. Oli nousua ja laskua, sellaistahan esteratsastus on. Ensimmäisessä pikkuluokassa tuli voitto ja sitten seuraavassa ilmalento maahan. Muutamia säätöjä edelleen tarvitaan, vaikka kaiken kaikkiaan homma etenee hyvin. Laji tuottaa niin ilonaiheita kuin pettymyksiä, ja valmentaa tytärtä elämään. Ohessa ratsukon tyylinäyte.
Tytär ja Ricci esteillä.
Kun kisapäivä oli saatu pakettiin, oli turismin aika. Juha oli selvittänyt paikallisia luonnonpuistoja ja varannut meille iltaohjelmaa Dryandrassa. Siellä on luonnonpuisto, jossa yritetään edistää harvinaisten pienten pussieläinten palauttamista luontoon. Tilannehan on aika lohduton: villikissat ja ketut ovat levinneet koko Australiaan eivätkä pienet pussieläimet pärjää niille. Tiettykä alkuperäisiä pussieläimiä on vain siellä täällä pienissä saarekkeissa ja sitten rannikolla saarilla, jonne pedot eivät ole päässeet. Kissoja ja kettuja yritetään hävittää kaikin keinoin, mutta se on epätoivoista puuhaa. Paikalliset oppaat kertoivat suojelutyöstä, joka tuntuu olevan heille todella sydämen asia. Täytetyistä otuksista sai kunnon kuvia, mutta elävien pussieläimien kuvaaminen oli haastavampaa.
Yksi niistä pienistä pussieläimistä, jonka nimeä en enää muista.
Muutamia pussieläinlajeja on jo kuollut sukupuuttoon. Monet ovat erittäin uhanalaisia. Näitä pääsi näkemään tässä tiukalla verkolla suojatussa puistossa. Oppaan johdolla hiippailtiin pimeässä viemään hieman ruokaa pikkuväelle. Yritimme opetella eri lajien nimiä: bilbyllä eli pussikaniinilla on isot korvat, sitten oli erilaisia pitkäkuonoisia bandicooteja. Mielenkiintoisia pieniä otuksia, ohessa video, jota en valitettavasti osaa kääntää...
Sunnuntaina kisat jatkuivat hevoskylässä. Tiimin tulos oli hyvä, kaikki saivat ruusukkeita. Oli mukava tavata hevosihmisiä ympäri maakuntaa. Juha oli innolla mukana huoltotehtävissä.
Juha ja aamutee termarissa. Etelässä on kylmää.
Kotimatkalla koukattiin Great Southern Highwayn kautta. Rypsipellot kukkivat ja tuoksuivat ja olivat valtavia, varmaankin tyypillisesti satoja hehtaareja laajuudeltaan. Erikoiselta tuntuu se, että paras kasvukausi täällä on talvi. Rypsin kukinta tapahtuu siis nyt lopputalvesta, ja se korjataan keväällä syys-lokakuussa. Sitten pellot lepäävätkin kesän ajan reilun puoli vuotta.
Eukalyptus ja rypsipelto.
Maaseutu on hyvin, hyvin kaunista mutta autiota. Vastaantulijoita ei juuri missään, pikkukaupungit rapistuvat, asukkaita ei näy. Asiat ovat kutakuinkin samalla lailla kuin Suomessa, tehomaatalous autioittaa maaseudun. Kyllä tämä maalaistyttöä mietityttää. On surullista, kun maaseutu ja koko maalla elämisen kulttuuri rapistuu.
Mietimme myös koko maan murrosta. Vielä 150 vuotta sitten Australia oli kuin valtava luonnonpuisto, jossa aboriginaalit elivät tasapainossa ja rinnan monenlaisten eläinlajien kanssa. Nyt alkuperäistä luontoa on jäljellä saarekkeina siellä täällä. Suojelutyöllä on kiire ja se on haastavaa. Väestö asuu lähes kokonaan suurissa kaupungeissa meren rannalla ns. cappucino-vyöhykkeillään.
Poikkesimme lounaalle Beverleyn kaupunkiin, joka on lähellä Yorkia, ihan kuten Englannissa. Kumpuileva maisema muistuttaakin lampaineen Yorkshireä. Sinne aiomme perustaa seuraavan kotimme. Muuttovalmistelut ovat käynnissä.
Lampaita Beverleyn lähellä.
