Koulua ja kulttuuria

Kolme viikkoa koulua ja kohta kolme kuukautta oleskelua uudessa maassa. Olen kiitollisella mielellä, koska tämä muutos näyttää menneen aika mukavasti. Nuoriso ei vaikuta traumatisoituneen siitä, että heidät on kielipuolina pudotettu tähän outoon ympäristöön. Hehän todennäköisesti pääsevät vähitellen kulttuuriin sisälle ihan eri tavalla kuin me keski-ikäiset.

Koulu vaikuttaa helpommalta kuin suomalainen, vaikka kuria pidetään tiukemmin. Oppiaineita on vähemmän, toisaalta ne ovat jossakin määrin ehkä enemmän ajassa kiinni kuin Suomessa. Tuomas opiskelee applied IT:tä, joka vaikuttaa mielekkäältä. Kaikkea, mitä voi tehdä tietokoneiden kanssa, graafisen suunnittelun alkeita, tehtäviä, joissa pitää ottaa erilaisia hyötyohjelmia käyttöön. Koulu on ilmeisesti aika paljon sitä, että annetaan tehtäviä ja autetaan niiden tekemisessä. Sellaista, että opettaja opettaa, on vähemmän kuin Suomessa.

Perinteisiä kirjoja on käytössä vähän, sen sijaan kannettavat tietokoneet on kaikilla. Jos ei ole omaa, niin koulusta saa Macin. E-kirjoja on käytössä monessa oppiaineessa ja Internettiä hyödynnetään koko ajan. Läksyjä on paljon, kaikenlaisia harjoitustöitä ja niihin kohdistuu myös aika paljon painetta. Katriina on jättänyt jopa muutamana iltana tallille menon väliin läksyjen takia.

Juha edelleen miettii, miten integroitua työelämään täällä. Lääkärinoikeuksien saaminen on ison työn takana. Saattaa olla, että jotakin tekemistä löytyy vakuutusyhtiöistä tai työterveysalan yrityksistä. Kaikki samat ongelmathan, työkykyasiat, työhön paluun tukeminen yms ovat täälläkin olemassa, niitä vaan ratkaistaan enemmän yksityisten yritysten avulla, koska maa on läpikotaisin oikeistolainen. Toisin sanoen julkisella sektorilla ei ole työpaikkoja sillä lailla kuin Suomessa.

Koska Juhalla on aikaa, hän touhuaa kulttuuriasioissa. On alkanut soittaa sekä ostelee kirjoja, oli äsken kuuntelemassa kirjailijoita. Huomenna menemme Stingin ja Paul Simonin yhteiskonserttiin. Tuomo Prättälä musisoi täällä ensi viikolla, mutta lippuja ei enää saanut.

Vaikka Perth on kaukana kaikesta, omaa kulttuurielämää on, teatteria, juhlaviikkoja, konsertteja. Viime viikonloppuna täällä oli puisten jättiläisnukkien tapahtuma, jota oli katsomassa 1,2 miljoonaa ihmistä. Kaksi valtavaa puunukkea liikuskeli kaupungilla ja liitti kaupungin tarinaansa, jota on esitetty aikaisemmin ainakin Lontoossa, Pariisissa ja Santiagossa Chilessä. Onhan tässä seikkailussa sellaista Liisa Ihmemaassa-tunnelmaa. Tuo kuva on seinä nuorten koulussa.

Sopeutumista ja aboriginaaleja

Pahin kulttuurishokki alkaa ehkä taittua. Kyllähän täällä elää voi. Helpottaa, kun normaali arki kehittyy ja on hyvää, säännöllistä viikko-ohjelmaa. Nyt kun lapset ovat koulussa, aamusurffaukseen pääsee vain viikonloppuna. Rannalla on edelleen aamulla ihanaa. Tänään aloitin ranskan keskustelukerhossa ja siellä on mukavaa, aika samanlaista kuin siinä, jossa kävin Helsingissä.

Monet asiat ovat Australiassa hyvin samalla lailla kuin Suomessa, mikä välillä  hämmästyttää. Länsimainen elämänmeno on vaan niin samanlaista, ihmisten tekemiset, ilot ja huolet. Aboriginaalien asiat ovat kuitenkin jotakin ihan muuta.

Olen yrittänyt perehtyä abo-kysymyksiin, ja se on haastavaa. Koko manner oli abojen asuttama ennen kuin valkoinen mies tuli. Oli hyvin paljon erilaisia kansoja ja kieliä. Oli hyvin kehittyneitä, rauhanomaisia, luonnonläheisiä kulttuureja. Porukat olivat kuitenkin niin kivikaudella ja ovat tietyllä tavalla edelleen. Arvaa vaan miten siinä sitten käy, kun valkoinen mies tuo Toyotat, viinakset ja taudit.

Abo-politiikassa on ollut erilaisia vaiheita. Ensin heitä riistettiin miten vaan parisataa vuotta. Toisen maailmansodan jälkeen on ollut humaanimpia vaiheita, mutta ei välttämättä silti onnistumisia. 40-50-luvuilla päätettiin ryhtyä pelastamaan kansaa adoptoimalla lapsia valkoisiin perheisiin. Jopa puolet lapsista vietiin äideiltään. Ei se mennyt hyvin ja nyt puhutaan ’lost generationista’.

Sitten annettiin vastuu aboille itselleen. Harmi kyllä tuli isoja pettymyksiä abojen omien johtajien suhteen. Valta sokaisee heitäkin. Oli pahoja väärinkäytöksiä.  Nyt abot asuvat enimmäkseen pohjoisessa ja syvällä maalla erilaisissa yhteisöissä, joissa pääsääntöisesti ei mene kovin hyvin. Sairastavuus on suurta: diabetes, alkoholismi, mielenterveysongelmat, itsemurhat.

Aboja näkyy harvakseltaan kaupungissa. He näyttävät eksyneiltä ja painelevat täällä paljain jaloin. Perthissä he luottavat Royal Perth Hospitaliin. Sairastaminen on yhteisöllistä ja jos joku joutuu sairaalaan, puoli heimoa saattaa leiriytyä läheiseen puistoon. Naapurit eivät tykkää, koska ei sielläkään olla selvin päin.

Aboriginaaleja pelätään. Vankilat ovat täynnä väkivaltarikoksia istuvia heimolaisia, vaikka he alun perin olivat hyvin rauhanomaista väkeä. Vaikuttaa siltä, että nämä kokonaiset kansakunnat ovat niin rikki. Mitä on jäänyt jäljelle? Abojen taide on kiinnostavaa ja osa heistä elättää itsensä taiteella. Suuri osa nimistöstä on abo-kielten mukaista: Karrinyup, Joondalup, Kwinana. Vaikka aboriginaaleja nyt yritetään kaikin tavoin auttaa ja tukea, vähän kuulee tarinoita onnistumisista ja pärjäävistä abo-kansojen jäsenistä.