Loma, loma, loma!

Vajaan viikon päästä lähdetään Suomeen kesälomalle. Olen jo pakannut matkalaukkua. Kauan kaivattu matka tuntuu pidemmältä, kun valmistautuu ajoissa. Tosin pakkaaminen on tähän mennessä kohdistunut pääosin jo kotimaahan palanneen lapsukaisen kamppeisiin. Vien pojalle ison kasan lukiokirjoja, vaateita ja kenkiä, toivottavasti hän ilahtuu.

Loma tulee tarpeeseen. Olen päässyt hyvin työhön kiinni, mutta kaikki voimat ja taidot se vie, on vaativaa ja intensiivistä. Länsi-Australialla on mahtavat luonnonvarat ja rautamalmin hinta on pitkään ollut korkealla. Ei enää, valtion kassa on tyhjä. Myös yliopistot joutuvat säästämään. Onneksi olen ollut tässä samassa tilanteessa ennenkin, kunnassa ja yksityisellä työnantajalla. Muistan, että vähemmälläkin voi pärjätä.

Meidän yliopistossa päätettiin muutama vuosi sitten siirtyä n. 5,5 vuoden lääkärinkoulutuksesta nelivuotiseen post graduate-tutkintoon. Opiskelijat eivät siis enää ole lapsukaisia, vaan heillä on kolmen vuoden yliopistotutkinto jo olemassa, ei välttämättä luonnontieteitä kuitenkaan. Ensimmäiset nelivuotiset ovat nyt toisella kurssilla, lisäksi meillä on 'vanhanmallisia' 5. ja 6. kurssilaisia.

Nyt haasteena on, että yleislääketieteen opetus menee 1,4 milj AUD yli budjetin. Kukaan ei ole kuitenkaan kovin huolissaan. Yleislääkäreillä on ollut aika lailla vapaat kädet suunnitella uutta koulutusta: "Tehkää hyvä, maksoi mitä maksoi". Sama meno varmasti muilla oppialoilla. Nyt sitten ihmetellään, miten toimitaan, kun rahaa ei enää tulekaan valtionkassasta entiseen malliin. Tähän liittynee se, että edellinen dekaani sai potkut eikä uutta ole löydetty.

Meillä on laskennat käynnissä, mitä mikin maksaa, mutta pitkällistä se on. Harmi kyllä, entisen koulutuksen kustannuksista ei ole sen parempaa tietoa, että ei ole oikein vertailupohjaa. Varmaa on, että muutosta vielä saadaan johtaa. Voi olla, että opettamisen hienous on mennyt vähän liiallisuuksiin. Nämä nykynuoret oppivat kuitenkin netistä ja vaikka mistä, tarvitseeko lähiopetusta olla ihan niin paljon? Esim. vatsan tutkimista opetimme kolme kertaa, ensin opiskelijat tutkivat kaksi kertaa toisiaan ja kolmannella kerralla oli maksetut vatsapotilaat paikalla.

Ja sitten olen väsynyt taistelemaan päästäkseni lääkärintöihin. Se vaatii pitkien lomakkeiden täyttämistä, käännöksiä ja niiden oikeaksi todistamista rauhantuomarilla. Vaikka parhaansa tekee, ei se riitä. Kun kysyttiin internshippejä, selvitin erikoistumiseen tekemäni sairaalapalvelut. Ei se ollutkaan se, vaan ensimmäiset 12 kk valmistumisen jälkeen. Taas uudet paperit ja käännökset. Seuraava ongelma oli, että 'health centre physician' Punavuoren terveysasemalla herätti epäilyksiä. Mikä se sellainen on, vastaako ollenkaan Australian korkeita vaatimuksia? Kun siitä on 25 vuotta, on hiukan hankala saada tarkempaa kuvausta virallista tietä. No, onneksi riitti, että annoin oman selontekoni ja vannoin rauhantuomarin edessä sen olevan totta.

Mutta ei, nyt viranomainen keksi, että yliopistotyöni osalta ei tieto vielä riitäkään. Tarvitaan 'supervised practice plan'. Eli pitää tehdä kehittymissuunnitelma, kuvata, mitkä ovat oppimistavoitteeni, miten usein tapaamme esimiehen kanssa yms, jee! Harmi vaan, että vs. dekaani livahti jo kuukaudeksi lomailemaan Italiaan. Summa summarum, jos haluat muuttaa Australiaan, hanki lehmänhermot ja lomakeosaamista. Ja pidä lomaa.

Valokuvia ja puheita

Vaikeinta ulkomailla työskentelyssä on puheiden pitäminen ja eilen jouduin pitämään kaksi! Ei se ollut lempipuuhaa Suomessakaan, mutta kun tuntee kulttuurin ja voi siteerata Matti Nykäsen viisauksia, yleensä siitä jotenkin selviää. Täällä on ihan toinen tilanne.

Eilen meillä oli oman työpaikan strategiapäivä ja tehtävääni kuului toivottaa ihmiset tervetulleiksi ja yrittää sanoa jotakin innostavaa alkuun. Haastava juttu, koska tilannehan on se, että leikkuri alkaa käydä yliopistolla, koska talouskasvu on pysähtynyt, rautamalmin hinta alhaalla ja miinuksella on menty liian pitkään. Olin kirjoittanut aamun puheesta avainsanat paperille ja jotenkin siitä selvisin. Ei aplodeja.

Suoraan strategiapäivästä iltatilaisuuteen. Kun ei osaa sanoa ei, olin dekaanin puolesta tuomarina tilaisuudessa, jossa arvioitiin loppuvaiheen opiskelijoiden esityksiä valinnaisista harjoitteluistaan. Tilaisuus oli hieno, yliopiston taidegalleriassa. Ensin tutustuttiin opiskelijoiden valokuviin ja nautittiin virvokkeita. Sitten istuttiin kuuntelemaan esityksiä. Tähän tuuraukseen kuului avauspuhe, jota en ollut erityisemmin valmistellut. Yritin sitten repiä tuosta hienosta valokuvausnäyttelystä jotakin humanismia kehiin. Aplodit eivät olleet intensiiviset.

Sitten jury kokoontui, lisäkseni kaksi mukavaa pappaa, saimme arviointilistat. Neljä opiskelijaa puhui, kukin 15 minuuttia. Ensimmäinen kotoisin Sri Lankasta, kiinnostunut psykiatriasta ja palasi kotimaahansa tekemään harjoittelun vankimielisairaalassa. Vauhdikas puhe, hienot diat, hurjia kokemuksia, lääkäreitä puukotetaan, vankien itsemurhakuolleisuus korkeaa. Kuitenkin hyvin inhimillisiä kokemuksia ja opiskelijan johtopäätöksenä, että Sri Lanka pitää hyvää huolta vangeistaan. Annoin n. 90 % pisteistä, niin hyvä esitys oli, upea loppuhuipennus, jossa opiskelija siteerasi Nelson Mandelaa.

Toinen, kirurgiasta kiinnostunut opiskelija oli ollut Samoalla. Siellä kansaa piinaa lihavuus, diabetes ja karmeat säärihaavat. Amputointiahan siellä sitten pääsi opiskelemaan. Tämä opiskelija kunnostautui hyvällä kansanterveysnäkökulmalla, hän oli kuvannut samoalaisten ruokakauppojen antimia, entisiä ja nykyisiä aterioita. Mäkkäri on avannut toimipisteen Samoallakin. Hieno esitys, mutta ei niin vahva ja valovoimainen kuin ensimmäinen, annoin n. 70 % pisteistä.

Numero kolme aloitti puhumalla indonesiaa, hän oli ollut Jakartassa, ihan perusaussi, mutta oppinut kielen asuttuaan siellä lapsena 13 vuotta. Mikä esiintyjä, filmitähden näköinen nuorimies ja mieletön läsnäolo. Kyllä siinä tuomaritädin silmä lepäsi. Diat olivat erinomaiset, kaikki kuvia sairaalan tilanteista, vain lyhyt teksti kunkin kuvan alareunassa. Ja aiheena obstetriikka, joka taitaa olla tämän nuoren tuleva ala. Osasi nostaa yleisön tunteet esiin näyttämällä ensin kuvan ensimmäisestä vauvasta, jonka auttoi maailmaan ja sitten toisen kalpeasta, menehtyneen vauvan kädestä. Olin aivan vaikuttunut, kuitenkin tämän karismajättiläisen sanoma ei ollut ensimmäisen puhujan tasolla, joten annoin hänelle pisteen vähemmän kuin ensimmäiselle.

Neljäs puhuja oli ensimmäinen naispuolinen ja hän oli tehnyt harjoittelunsa Australian pohjoisosassa. Nyt päästiin aboriginaalien maailmaan. Vaikka olisi niin mielelläni tukenut naispuolista osallistujaa tässä kisassa, hän jännitti, huusi mikrofoniin, eikä saanut meitä mukaansa.

Jännittävä tulosten laskenta: miten muut tuomarit olivat antaneet ääniä? Näin vain oikeanpuoleisen naapurini äänet ja ne olivat ihan päinvastoin kuin minulla. Toinen oli kuitenkin ollut samoilla linjoilla kanssani: srilankalainen voitti. Ja sitten oli amerikkalaistyyliset seremoniat, kukitukset ja halaukset. Kävin vielä lopuksi jututtamassa puhujia ja yritin antaa jokaiselle yksilöllistä kannustavaa palautetta.

Väsyneenä kotiin 12 tunnin työpäivän jälkeen. Työ sujuu ja on hauskaakin, mutta tämä puhehomma pitäisi jotenkin ottaa haltuun. Näissä brittikulttuureissa sellaiset taidot hankitaan jo koulussa. Tämän kun vielä opin niin kyllä se siitä.