Vastaushan oli tietysti negatiivinen. En vieläkään pääse aloittamaan lääkärintyötä täällä. Prosessi on pitkä ja monimutkainen. Aloitin sen vuosi sitten, ja olen toden totta yrittänyt parhaani. Suurin osa on paperien käännättämistä ja toimittamista. Haetaan leimoja rauhantuomarilta, 'justice of peace'. Sitten on epämiellyttävämpiä osuuksia. Pitää sietää erilaisten viranomaisten epäluuloa ja vierautta. Toistuvasti todistaa, ettei ole tullut rikoksia tehdyksi, eri tavoin. Tunnelma on näissä yhteyksissä monesti epäilevä ja torjuva.
Lääkäriksi Australiassa voi tulla monella tavalla. On useita erilaisia 'pathways'. Olen saanut apua hyväntahoiselta organisaatiolta 'Rural Health West', jossa on Georgie-niminen konsultti, joka auttaa ja sparraa kaikessa. Georgiekaan ei tiennyt, että tämä pathway, jonka valitsimme, vaatisi tenttejä.
Niin kuitenkin kävi, minut määrättiin suulliseen tenttiin. Se oli Melbournessa syyskuussa. Mitään tenttivaatimuksia tai valmisteluohjeita ei ollut: mitä vaan lääketieteestä voidaan kysyä. Valmistauduin silti niin hyvin kuin voin. Ystävällinen yleislääketieteen perustaja-professori Max Kamien (melkein 80 v), piti harjoitustentin ja ohjeisti. Ennen tenttiä olin kolme päivää Melbournessa yleislääkäripäivillä, jossa kuulin uusimmat tärpit yleislääketieen linjoista.
Kuvittelin, että tentti meni aika hyvin, vaikka vaikea se oli. Viisi caseä, tentaattoreina kaksi yleislääkäriä ja yksi maallikkoedustaja, 12 min per case. Oli aboriginaalien mielenterveysongelmia, homoseksuaalien tippuritartuntoja yms normaalia työtä. Ongelmia tuotti ensimmäinen tapaus, jossa 30 v äiti tuo vastaanotolle 1 v lapsen, jolla kaksi päivää sitten on ollut bronkioliitti. Äiti haluaisi nyt antibioottia lapselle. Tajusin aika pian, että Australiassa ja Suomessa on erilainen määritelmä bronkioliitille. Täällä mikä tahansa vinkuna, jopa vuoden ikäisillä on bronkioliittia, kun meillä se on enemmän pikkulasten sairaalahoitoa vaativa tauti.
Komitea totesi, että olin epävarma bronkioliitin hoidossa (harvalla enemmän kokemusta lasten räkätaudeista kuin meikäläisellä, neljän lapsen äidillä). Komitea ei voinut suositella, että ryhtyisin toimimaan aivan itsenäisenä yleislääkärinä. Kuitenkin he suosittelivat, kokemukseni huomioiden, että voisin aloittaa praktiikan siten, että ensimmäiset 3 kk olisin toisen lääkärin ohjauksessa ja päivittäisin tietoni lasten infektiotaudeista.
Toimitin sitten nämä tiedot ja päivitetyn ohjaussuunnitelman lääkärinoikeuksia myöntävälle toiselle viranomaiselle. Eilen sain tuloksen: komitea ei ole vakuuttunut. En saa lääkärinoikeuksia. Voin valittaa ja niin aion tehdä.
On kolme syytä, miksi haluan lääkärintyöhön: 1) se on osa työsopimustani täällä, tulee vaikeuksia, jos en tee kliinistä työtä 2) on hankala opettaa kandeja, jos ei itse ole praktiikassa 3) en halua menettää kliinisiä taitojani, lääkärin työ on merkittävä osa identiteettiäni.
Soitin eilen esimiehelleni dekaanille, jota olen pitänyt ajantasalla ja kysyin miten nyt käy. Hän sanoi, että 'take it easy', ei mitään. Hän puhuu kanslerille; ehkä sopimustani voidaan muokata tms. Yliopisto on tyytyväinen työhöni: on saatu strategia tehdyksi, tutkijakoulu pyörii, uusia väitöskirjaoppilaita rekrytoitu ja autan dekaania hänen Kiina-yhteistyössään.
Hankala tilanne. Paitsi raastavaa ja nöyryyttävää, lääkärinoikeuksien saaminen on myös kallista. Sijoitanko toiset 5000 dollaria siihen, että pääsen uudelleen Melbourneen nöyryytettäväksi? Voisiko valitus tuottaa tulosta? Ehkä pyydän apua dekaanilta, emeritusprofessorilta, yle-yhdistyksen puheenjohtajalta, jonka ohjauksessa olisin Mandurahissa toiminut.
Vaikka kyllähän tässä elämää oppii. Jos maailma potkii näin päähän tällaista hyväosaista maahanmuuttajaa, minkähänlaista ynseyttä kaikki ne saavat osakseen, jotka eivät muuta vain seikkalunhalusta vaan sotaa pakoon. Jäin kuuntelemaan Pentti Linkolan kommenttia siitä, että ihmisen olisi hyvä pysyä kotiseudullaan. Niin se varmasti pääsääntöisesti onkin. Silti aina on meitä seikkalijoitakin ollut ja vaihto rikastaa kulttuureita. Tämä tarina jatkuu ja kerron miten käy.
