Koti-ikävää vai kulttuurishokkia?

Olen kärsinyt epämääräisistä negatiivisista tuntemuksista viime päivinä. En tiedä tarkkaan onko se koti-ikävää vai kulttuurishokkia.

Ilmeisesti poden eniten tästä porukasta koti-ikävää. Kyselen säännöllisesti muilta, onko heillä koti-ikävä enkä saa heistä oikein mitään irti. Ehkä se on torjuntaa. Ihan selkeästi kaipaan kavereita, perhettä, Suomea, Suomen maisemia, Helsinkiä, Mehiläisen kahvihetkiä, potilaitani, Mannerheimintietä, Kirkkonummea jne. Toisaalta eihän tuollaiseen kannata mukaan lähteä, täällä nyt vaan ollaan.

Osittain kyseessä on kulttuurishokki, moni asia on niin eri lailla. Aussibyrokratia on uuvuttanut minut, onhan siitä varoiteltu, mutta silti. Jonkinlaista taisteluväsymystä. Useimmat asiat on saatu hyvin järjestykseen, joitakin on kuitenkin vielä voitettavana. On kankeaa ja ihmisiä pistetään vaan odottamaan. Niin kuin nyt, että ei voida toimittaa meidän tavaroita varastosta enkä pysty ruokkimaan pesuettani asianmukaisesti ruokaa laittamalla.

Viime viikolla ahdistusta tuotti myös kirje siitä virastosta, jossa lääkäritodistukseni ovat tarkastettavana. Vaikka olin tehnyt hakemuksen millintarkasti, sain viestin, että hakemus on ’Incomplete’ ja asia on jäissä. Nyt pitää täyttää vielä yksi lomake, jossa selvitän sukunimen muutokseni. Virkatodistus ei siis riittänyt. Sitten vien tuon lomakkeen rauhantuomarille ’Justice of Peace’ ja käyn läpi vaiheet, yritän saada hänet vakuuttumaan, hankin leimoja ja lähetän paperit uudelleen.

On se kumma, kun ei voida ottaa henkilötunnuksia käyttöön. Täällä toimii ns. 100 pisteen henkilöllisyyden osoittaminen. Erilaisista dokumenteista saa eri lailla pisteitä, yleensä vaaditaan todistuksia eri luokista, esim. henkilötodistukset, pankkitodistukset, vuokrasopimukset, Medicare-kortti. On pitkä lista mahdollisista dokumenteista. Niitä sitten kootaan ja kiikutetaan eri virastoihin. Alamme nyt valmistautua aussi-ajokorttien hankintaan, iso pino papereita kasaan ja jonottamaan!

Ja sitten maisemat ja mielenmaisemat. Jotenkin on vaikea tottua erilaiseen maisemaan. Rakentaminen on niin kirjavaa, vakavaa arkkitehtuurin puutostautia esiintyy. Eukalyptusmetsät ovat kauniita ja raukeita, mutta eivät ne ole minun metsiäni.

Tänään menemme tapaamaan yhtä suomalaista, joka on ollut täällä jo kolme vuotta. Ehkä se helpottaa.

Aamut rannalla

Aikaisin aamulla rannalle, sitä on elämä Australiassa. Tuomas innostui surffauksesta heti, kun tänne pääsimme. Nyt tehtävänä on kuljettaa hänet rannalle lähes joka aamu. Viikonloppuisin myös Katriina osallistuu surffitunneille, kun ei ole kielikoulua.

Ensin nuoriso osallistui klo 9.30 alkavalle tunnille, mutta pian meille selvisi, että aikaisemmin on parempaa eli nyt lähdetään jo puoli seitsemältä. Olen oppinut surffauksesta joitakin asioita kuuntelemalla nuorison ja työkavereiden juttuja. Surffaus tai siis lainelautailu kuuluu oleellisesti australialaiseen elämänmenoon. Suuri osa nuorisosta harrastaa sitä, niin tytöt kuin pojat. Kaikenikäisiä miehiä näkyy surffilautojen kanssa rannalla. Meikäläisen ikäisiä naisia ei onneksi näy, joten en ota mitään paineita tästä lajista. Yksi sporttinen työkaveri oli kokeillut: surffauksessa tulee suu, nenä, silmät ja korvat täyteen suolaista vettä ja se on todella raskasta.

Kiinnostavaa sitä on silti katsella. Surffarit ovat kuin lintuparvi rannalla hiljaisina aamuina, odottavat sopivaa maininkia. Kun sellainen tulee, he pyrähtävät yhtä aikaa liikkeelle, asettuvat mahalleen laudalla, melovat vauhtia ja hyppäävät seisomaan laudalle. Varsinainen lautailu kestää ehkä sekunnin tai parhaimmillaan muutaman. Jos onnistuu pysymään laudalla esim. viisi sekuntia, lautailija hymyilee leveästi päästyään rannalle.

Toisina päivinä maininkeja tulee tiheämmin ja toiminta on yhtä aallon kanssa pyristelyä. Silloin se näyttää siltä kuin surffarit olisivat pesukoneessa. Toiminta väsyttää heitä todella tehokkaasti ja loppupäivä menee silloin nuorison kanssa yleensä mukavasti.

Paras surffi on silloin, kun tuuli puhaltaa mantereelta merta kohti. Aallot ovat periaatteessa valtameren maininkeja ja maatuuli voi nostaa niitä hiukan korkeammaksi. Ilmeisesti alle metrin aallot ovat alkuvaiheessa tavoiteltavia. Kokeneemmat surffarit voivat mennä isommissakin aalloissa, joita on esim. etelämpänä Margaret Riverillä.

Nyt kesällä, siis vuodenvaihteessa, aallot ovat aika pieniä. Perthissä hyviä aaltoja on hiukan pohjoisempana, koska kaupungin edessä on saari, Rottnest Island, joka vaimentaa aallot. Talvella merivirran suunta muuttuu niin, että kaupungin edessäkin olevilla rannoilla voi surffata ja ranta, jossa nyt käymme, Scarborough Beach, voi tulla liian hurjaksi.

Viikonloppuaamuisin olemme rannalla niin kauan kuin nuoriso surffaa. Aamu rannalla on hieno, ei ole vielä liian kuuma ja valtamerta on mukava kuunnella ja katsella. Kävelemme hiekassa, katselemme surffaajia ja muita vesiurheilijoita: rantamelojia, soutajia, uimareita, purjelautailijoita. Joskus käymme uimassa, jos on sopivan tyyntä. Usein kuitenkin tie vie johonkin rantakahviloista, joita on useampia, vähän eri painotuksilla maiseman, kahvilaatujen ja herkkujen suhteen.

Miksi lähdimmekään Australiaan

Toinen kuukausi menossa Australiassa ja elämä alkaa asettua täällä uomiinsa. Ajattelin, että on hyvä kirjoittaa vähän asioista, joita tällainen elämänmuutos tuo mieleen. Kun laitan kirjoitukseni blogiin, voivat ne, joita elämämme kiinnostaa, myös lukea mitä meille kuuluu. Ehkä voi syntyä ajatustenvaihtoakin.

Miksi lähdimmekään Australiaan? Se oli sattumaa ja intuition varassa toimimista. Pitkä työmatka Kirkkonummelta Tampereelle tuntui rasittavalta. Ruotsalainen kollega vinkkasi samasta työstä Perthissä, hän oli saanut Linkedinin kautta siitä tietoa. Vilautin viestiä Juhalle, joka innostui asiasta heti. Australia on Juhan unelmien maa, kuin iso Lappi, maisemia, erämaita, luontoa, kiinnostavuuksia.

Seuraavaksi kysyin lapsilta. Katriinalla (13 v) on mummultaan perittyä reissugeeniä, hän on yleensä aina valmis matkaan. Katriinan kanssa selvitimme Perthin hevostilanteen, ja se vaikutti lupaavalta. Oli ratsastettu riittävästi pakkasessa, sateessa, liukkaalla ja pimeässä.

Tuomas  (16 v) ei ollut ajatuksesta yhtään innoissaan. Hänellä oli viime vuonna niin jännittävä elämä Suomessa: kevytmoottoripyörä ja mukava kaveripiiri. Kysyin lasten isältä, että onko OK viedä lapsia Australiaan. Sampsa suhtautui myönteisesti, ja heti suunniteltiin vierailuja ja yhteydenpitoa Skypen avulla. Sampsa näki tällaisen muuton lasten elämää rikastuttavana asiana, tulee kielitaitoa ja toisten kulttuurien ymmärrystä.

Muutaman viikon mietin asiaa todella tarkkaan. Kannattaako moiseen ryhtyä, ero ystävistä ja sukulaisista, kaikki se vaiva, hevosista ja koiristakin luovuttava. Ajankohta kuitenkin vaikutti sopivalta, kaksi vanhinta lasta Konsta ja Mikko juuri irtautumassa kotoa, kaksi nuorempaa sen ikäisiä, että voivat tulla mukaan, joka tapauksessa olisi pian luovuttava isosta talosta Kirkkonummella. Jos joskus haluaisi asua ulkomailla, eikö se voisi olla nyt?

Otin yhteyksiä Australiaan, tulevaan esimieheeni, päästiin Juhan kanssa tutustumaan paikkaan kesäkuussa. Ihmiset vaikuttivat mukavilta ja tehtävä mahdolliselta.

Täällä siis ollaan puolen vuoden valmistelujen jälkeen. Matkaan lähteminen oli aikamoinen urakka, perheen 15-vuotisen kodin purkaminen, kaikki byrokratia aussien kanssa. Ikävää oli, että tässä yhteydessä myös äitini joutui muuttamaan. Nyt kuitenkin molemmat saamme uudet kodit ja tulipa tavaratkin järjestettyä.

Näyttää siltä, että intuitio ohjasi oikeaan suuntaan. Oppimismahdollisuuksia on paljon meille kaikille. Kyllä täällä varmasti muutama vuosi mukavasti menee, vaikka pidän selvänä, että koti-Suomeen palataan sitten kuitenkin.