Syksyä odotellessa

Odotellaan täällä Australian syksyä. On satanut muutamana päivänä, ja hieman pohjoisempana pyörremyrsky teki tuhojaan. Lämpötila ei ole enää viime päivinä noussut yli 30 asteen. Ihmeen viileältä jo tuntuu ja illat pimenevät nopeasti.

Lomakausi on takanapäin ja töitä tehdään ahkerasti. Aussit ovat hieman kaksijakoisia suhtautumisessa työhön. Toisaalta tämä ei ole mikään raatajien yhteiskunta, vaan työhön on suositeltavaa suhtautua rennosti niin kuin elämään yleensäkin. Esim. työtehtävien määrällä ei ole suotavaa retostella eikä kukaan halua olla tylsä suorittaja.

Toisaalta kuitenkin odotetaan, että työpaikalla ollaan päivittäin aika pitkään, mielellään saisi olla paikalla ainakin klo 5.30 PM saakka. Ihan pitää vähän niin kuin livahtaa tai selitellä, jos lähtee aikaisemmin. No, minä menen aikaisin töihin enkä millään jaksa ainakaan joka päivä siellä istua niin pitkään.

Käsittämätöntä tässä touhussa on asioiden hoitaminen, kun kaupat menevät myös kiinni klo 5.30. Ruokakaupat ovat sentään pidempään. Olen tätä kysellyt myös työkavereilta ja ihmetellyt. Monet työskentelevät vain neljänä päivää viikossa. Lapsiperheissä äiti saattaa olla kotona maanantain ja isä perjantain, jolloin ehtii niinä päivinä hoitaa asioita.  Sitten on edelleen tavallista, että vaimo on kotona ja hoitaa arjen.

Ensimmäiset sata päivää työssä alkavat olla ohi. Sehän on se aika jolloin pitää toimia, jos haluaa helposti saada muutoksia aikaan. On saatu osastokokoukset toimimaan, niiden nimi on täällä morning tea. Yritän edelleen edistää yhteisöllisyyttä. Kiinnostavia tutkimushankkeita on viriämässä ja meillä on myös kaksi Cochrane-katsausta tekeillä. Työ sujuu mukavasti eikä koti-ikävä vaivaa niin paljon, ainakin jos muistaa olla ajattelematta miten monta kilometria Suomeen oikein on matkaa.

Koulua ja kulttuuria

Kolme viikkoa koulua ja kohta kolme kuukautta oleskelua uudessa maassa. Olen kiitollisella mielellä, koska tämä muutos näyttää menneen aika mukavasti. Nuoriso ei vaikuta traumatisoituneen siitä, että heidät on kielipuolina pudotettu tähän outoon ympäristöön. Hehän todennäköisesti pääsevät vähitellen kulttuuriin sisälle ihan eri tavalla kuin me keski-ikäiset.

Koulu vaikuttaa helpommalta kuin suomalainen, vaikka kuria pidetään tiukemmin. Oppiaineita on vähemmän, toisaalta ne ovat jossakin määrin ehkä enemmän ajassa kiinni kuin Suomessa. Tuomas opiskelee applied IT:tä, joka vaikuttaa mielekkäältä. Kaikkea, mitä voi tehdä tietokoneiden kanssa, graafisen suunnittelun alkeita, tehtäviä, joissa pitää ottaa erilaisia hyötyohjelmia käyttöön. Koulu on ilmeisesti aika paljon sitä, että annetaan tehtäviä ja autetaan niiden tekemisessä. Sellaista, että opettaja opettaa, on vähemmän kuin Suomessa.

Perinteisiä kirjoja on käytössä vähän, sen sijaan kannettavat tietokoneet on kaikilla. Jos ei ole omaa, niin koulusta saa Macin. E-kirjoja on käytössä monessa oppiaineessa ja Internettiä hyödynnetään koko ajan. Läksyjä on paljon, kaikenlaisia harjoitustöitä ja niihin kohdistuu myös aika paljon painetta. Katriina on jättänyt jopa muutamana iltana tallille menon väliin läksyjen takia.

Juha edelleen miettii, miten integroitua työelämään täällä. Lääkärinoikeuksien saaminen on ison työn takana. Saattaa olla, että jotakin tekemistä löytyy vakuutusyhtiöistä tai työterveysalan yrityksistä. Kaikki samat ongelmathan, työkykyasiat, työhön paluun tukeminen yms ovat täälläkin olemassa, niitä vaan ratkaistaan enemmän yksityisten yritysten avulla, koska maa on läpikotaisin oikeistolainen. Toisin sanoen julkisella sektorilla ei ole työpaikkoja sillä lailla kuin Suomessa.

Koska Juhalla on aikaa, hän touhuaa kulttuuriasioissa. On alkanut soittaa sekä ostelee kirjoja, oli äsken kuuntelemassa kirjailijoita. Huomenna menemme Stingin ja Paul Simonin yhteiskonserttiin. Tuomo Prättälä musisoi täällä ensi viikolla, mutta lippuja ei enää saanut.

Vaikka Perth on kaukana kaikesta, omaa kulttuurielämää on, teatteria, juhlaviikkoja, konsertteja. Viime viikonloppuna täällä oli puisten jättiläisnukkien tapahtuma, jota oli katsomassa 1,2 miljoonaa ihmistä. Kaksi valtavaa puunukkea liikuskeli kaupungilla ja liitti kaupungin tarinaansa, jota on esitetty aikaisemmin ainakin Lontoossa, Pariisissa ja Santiagossa Chilessä. Onhan tässä seikkailussa sellaista Liisa Ihmemaassa-tunnelmaa. Tuo kuva on seinä nuorten koulussa.

Sopeutumista ja aboriginaaleja

Pahin kulttuurishokki alkaa ehkä taittua. Kyllähän täällä elää voi. Helpottaa, kun normaali arki kehittyy ja on hyvää, säännöllistä viikko-ohjelmaa. Nyt kun lapset ovat koulussa, aamusurffaukseen pääsee vain viikonloppuna. Rannalla on edelleen aamulla ihanaa. Tänään aloitin ranskan keskustelukerhossa ja siellä on mukavaa, aika samanlaista kuin siinä, jossa kävin Helsingissä.

Monet asiat ovat Australiassa hyvin samalla lailla kuin Suomessa, mikä välillä  hämmästyttää. Länsimainen elämänmeno on vaan niin samanlaista, ihmisten tekemiset, ilot ja huolet. Aboriginaalien asiat ovat kuitenkin jotakin ihan muuta.

Olen yrittänyt perehtyä abo-kysymyksiin, ja se on haastavaa. Koko manner oli abojen asuttama ennen kuin valkoinen mies tuli. Oli hyvin paljon erilaisia kansoja ja kieliä. Oli hyvin kehittyneitä, rauhanomaisia, luonnonläheisiä kulttuureja. Porukat olivat kuitenkin niin kivikaudella ja ovat tietyllä tavalla edelleen. Arvaa vaan miten siinä sitten käy, kun valkoinen mies tuo Toyotat, viinakset ja taudit.

Abo-politiikassa on ollut erilaisia vaiheita. Ensin heitä riistettiin miten vaan parisataa vuotta. Toisen maailmansodan jälkeen on ollut humaanimpia vaiheita, mutta ei välttämättä silti onnistumisia. 40-50-luvuilla päätettiin ryhtyä pelastamaan kansaa adoptoimalla lapsia valkoisiin perheisiin. Jopa puolet lapsista vietiin äideiltään. Ei se mennyt hyvin ja nyt puhutaan ’lost generationista’.

Sitten annettiin vastuu aboille itselleen. Harmi kyllä tuli isoja pettymyksiä abojen omien johtajien suhteen. Valta sokaisee heitäkin. Oli pahoja väärinkäytöksiä.  Nyt abot asuvat enimmäkseen pohjoisessa ja syvällä maalla erilaisissa yhteisöissä, joissa pääsääntöisesti ei mene kovin hyvin. Sairastavuus on suurta: diabetes, alkoholismi, mielenterveysongelmat, itsemurhat.

Aboja näkyy harvakseltaan kaupungissa. He näyttävät eksyneiltä ja painelevat täällä paljain jaloin. Perthissä he luottavat Royal Perth Hospitaliin. Sairastaminen on yhteisöllistä ja jos joku joutuu sairaalaan, puoli heimoa saattaa leiriytyä läheiseen puistoon. Naapurit eivät tykkää, koska ei sielläkään olla selvin päin.

Aboriginaaleja pelätään. Vankilat ovat täynnä väkivaltarikoksia istuvia heimolaisia, vaikka he alun perin olivat hyvin rauhanomaista väkeä. Vaikuttaa siltä, että nämä kokonaiset kansakunnat ovat niin rikki. Mitä on jäänyt jäljelle? Abojen taide on kiinnostavaa ja osa heistä elättää itsensä taiteella. Suuri osa nimistöstä on abo-kielten mukaista: Karrinyup, Joondalup, Kwinana. Vaikka aboriginaaleja nyt yritetään kaikin tavoin auttaa ja tukea, vähän kuulee tarinoita onnistumisista ja pärjäävistä abo-kansojen jäsenistä.

Koti-ikävää vai kulttuurishokkia?

Olen kärsinyt epämääräisistä negatiivisista tuntemuksista viime päivinä. En tiedä tarkkaan onko se koti-ikävää vai kulttuurishokkia.

Ilmeisesti poden eniten tästä porukasta koti-ikävää. Kyselen säännöllisesti muilta, onko heillä koti-ikävä enkä saa heistä oikein mitään irti. Ehkä se on torjuntaa. Ihan selkeästi kaipaan kavereita, perhettä, Suomea, Suomen maisemia, Helsinkiä, Mehiläisen kahvihetkiä, potilaitani, Mannerheimintietä, Kirkkonummea jne. Toisaalta eihän tuollaiseen kannata mukaan lähteä, täällä nyt vaan ollaan.

Osittain kyseessä on kulttuurishokki, moni asia on niin eri lailla. Aussibyrokratia on uuvuttanut minut, onhan siitä varoiteltu, mutta silti. Jonkinlaista taisteluväsymystä. Useimmat asiat on saatu hyvin järjestykseen, joitakin on kuitenkin vielä voitettavana. On kankeaa ja ihmisiä pistetään vaan odottamaan. Niin kuin nyt, että ei voida toimittaa meidän tavaroita varastosta enkä pysty ruokkimaan pesuettani asianmukaisesti ruokaa laittamalla.

Viime viikolla ahdistusta tuotti myös kirje siitä virastosta, jossa lääkäritodistukseni ovat tarkastettavana. Vaikka olin tehnyt hakemuksen millintarkasti, sain viestin, että hakemus on ’Incomplete’ ja asia on jäissä. Nyt pitää täyttää vielä yksi lomake, jossa selvitän sukunimen muutokseni. Virkatodistus ei siis riittänyt. Sitten vien tuon lomakkeen rauhantuomarille ’Justice of Peace’ ja käyn läpi vaiheet, yritän saada hänet vakuuttumaan, hankin leimoja ja lähetän paperit uudelleen.

On se kumma, kun ei voida ottaa henkilötunnuksia käyttöön. Täällä toimii ns. 100 pisteen henkilöllisyyden osoittaminen. Erilaisista dokumenteista saa eri lailla pisteitä, yleensä vaaditaan todistuksia eri luokista, esim. henkilötodistukset, pankkitodistukset, vuokrasopimukset, Medicare-kortti. On pitkä lista mahdollisista dokumenteista. Niitä sitten kootaan ja kiikutetaan eri virastoihin. Alamme nyt valmistautua aussi-ajokorttien hankintaan, iso pino papereita kasaan ja jonottamaan!

Ja sitten maisemat ja mielenmaisemat. Jotenkin on vaikea tottua erilaiseen maisemaan. Rakentaminen on niin kirjavaa, vakavaa arkkitehtuurin puutostautia esiintyy. Eukalyptusmetsät ovat kauniita ja raukeita, mutta eivät ne ole minun metsiäni.

Tänään menemme tapaamaan yhtä suomalaista, joka on ollut täällä jo kolme vuotta. Ehkä se helpottaa.

Aamut rannalla

Aikaisin aamulla rannalle, sitä on elämä Australiassa. Tuomas innostui surffauksesta heti, kun tänne pääsimme. Nyt tehtävänä on kuljettaa hänet rannalle lähes joka aamu. Viikonloppuisin myös Katriina osallistuu surffitunneille, kun ei ole kielikoulua.

Ensin nuoriso osallistui klo 9.30 alkavalle tunnille, mutta pian meille selvisi, että aikaisemmin on parempaa eli nyt lähdetään jo puoli seitsemältä. Olen oppinut surffauksesta joitakin asioita kuuntelemalla nuorison ja työkavereiden juttuja. Surffaus tai siis lainelautailu kuuluu oleellisesti australialaiseen elämänmenoon. Suuri osa nuorisosta harrastaa sitä, niin tytöt kuin pojat. Kaikenikäisiä miehiä näkyy surffilautojen kanssa rannalla. Meikäläisen ikäisiä naisia ei onneksi näy, joten en ota mitään paineita tästä lajista. Yksi sporttinen työkaveri oli kokeillut: surffauksessa tulee suu, nenä, silmät ja korvat täyteen suolaista vettä ja se on todella raskasta.

Kiinnostavaa sitä on silti katsella. Surffarit ovat kuin lintuparvi rannalla hiljaisina aamuina, odottavat sopivaa maininkia. Kun sellainen tulee, he pyrähtävät yhtä aikaa liikkeelle, asettuvat mahalleen laudalla, melovat vauhtia ja hyppäävät seisomaan laudalle. Varsinainen lautailu kestää ehkä sekunnin tai parhaimmillaan muutaman. Jos onnistuu pysymään laudalla esim. viisi sekuntia, lautailija hymyilee leveästi päästyään rannalle.

Toisina päivinä maininkeja tulee tiheämmin ja toiminta on yhtä aallon kanssa pyristelyä. Silloin se näyttää siltä kuin surffarit olisivat pesukoneessa. Toiminta väsyttää heitä todella tehokkaasti ja loppupäivä menee silloin nuorison kanssa yleensä mukavasti.

Paras surffi on silloin, kun tuuli puhaltaa mantereelta merta kohti. Aallot ovat periaatteessa valtameren maininkeja ja maatuuli voi nostaa niitä hiukan korkeammaksi. Ilmeisesti alle metrin aallot ovat alkuvaiheessa tavoiteltavia. Kokeneemmat surffarit voivat mennä isommissakin aalloissa, joita on esim. etelämpänä Margaret Riverillä.

Nyt kesällä, siis vuodenvaihteessa, aallot ovat aika pieniä. Perthissä hyviä aaltoja on hiukan pohjoisempana, koska kaupungin edessä on saari, Rottnest Island, joka vaimentaa aallot. Talvella merivirran suunta muuttuu niin, että kaupungin edessäkin olevilla rannoilla voi surffata ja ranta, jossa nyt käymme, Scarborough Beach, voi tulla liian hurjaksi.

Viikonloppuaamuisin olemme rannalla niin kauan kuin nuoriso surffaa. Aamu rannalla on hieno, ei ole vielä liian kuuma ja valtamerta on mukava kuunnella ja katsella. Kävelemme hiekassa, katselemme surffaajia ja muita vesiurheilijoita: rantamelojia, soutajia, uimareita, purjelautailijoita. Joskus käymme uimassa, jos on sopivan tyyntä. Usein kuitenkin tie vie johonkin rantakahviloista, joita on useampia, vähän eri painotuksilla maiseman, kahvilaatujen ja herkkujen suhteen.