Broome

Meillä on yliopistolla käynnissä strategiaprosessi, jonka vuoksi pääsen käymään eri puolilla Länsi-Australiaa. Olemme tehneet strategiaa oikein rauhassa maaliskuusta saakka ja nyt lopuksi käymme luonnoksen kanssa vielä eri opetuspisteissä, jottei suunnitelmasta tulisi liian Perth-keskeinen.

Tämä School, jonka vetäjä olen, on siitä erikoinen, että toimintaa on Albanystä Broomeen, 14 paikkakunnalla. Pääasiassa tämä liittyy siihen, että UWAssa toimii Rural Clinical School, jossa opiskelijat ovat toiseksi viimeisen vuoden kokonaan ’maalla’, käytännössä pikkukaupungeissa, joissa on myös aluesairaalan tapainen. Koska Mummu on meillä käymässä, kotona olevan nuoren ei tarvitse jäädä yksin, ja Juha on päässyt mukaan näille matkoille.

Broomessa on n. 25 000 asukasta, ja se on Kimberleyn alueen pääkaupunki. Kimberley on valtava, täältä Broomesta kauimpaan opetuspisteeseen on yli 1000 kilometriä. Pienkoneilla lennetään paljon. Aboriginaaleja on väestöstä n. 60 %.

Broome kiinnostaa opiskelijoita ja nuoria lääkäreitä. Kävimme sairaalassa, jota pyörittävät yleislääkärit niin kuin aluesairaaloita yleensäkin. Spesialistit käyvät vain silloin tällöin, esim. kirurgit leikkaamassa. Broomessakin edelleen synnytetään, vaikka synnytyksiä on vain n. 150 vuodessa. Kaksi kätilöä on koko ajan vuorossa eikä heille ole keksitty mitään muuta mielekästä oheistehtävää. Yleislääkärit hoitavat synnytykset ja tekevät myös sektiot. Riskiraskaudet lähetetään ennalta Perthiin.

Lounaalla Broomen lääketieteen opiskelijoiden kanssa.















Dialyysiyksiköitä on Kimberleyssä paljon, koska munuaisten vajaatoiminta on todella yleistä aboriginaaleilla. Diabetes todetaan liian myöhään ja komplikaatiot ovat jo ehtineet kehittyä. Jossain vaiheessa oli yritetty myös munuaisten siirtoja, mutta tällä hetkellä niitä ei tehdä. Muutama tapaus oli muistissa: hylkimisenestolääkkeiden ottaminen ei oikein sujunut, lisäksi Kimberleyn olosuhteissa infektioita on niin paljon, että sekin on siirrännäisten kannalta hankalaa.

Aboriginaaleja asuu aika paljon Broomen kaupungissa, mutta vielä enemmän pienillä paikkakunnilla pitkin Kimberleyä. Heitä ei juurikaan ole enää ns. puskassa, vaan valtio on rakentanut heille talot. Täällä Broomessa alkuperäisiä asukkaita näkee aika paljon. Päivisin he viettävät aikaa puiden alla varjossa rupatellen. Osa on töissä, mutta suurin osa ei. Aikaisemmin aika meni keräilyyn ja ruuanhankintaan, enää ei, ja se on ongelma.

Eilen kävin aborginaalien terveysaseman laajennuksen avajaisissa, joihin tuli myös terveysministeri. Oikein hieno ja mukavannäköinen terveysasema, lapsille hieno leikkipaikka. Paljon haasteita on terveyden edistämisessä, mutta työtä tehdään innokkaasti.

Aboriginaalien kylissä vieraileva suun terveydenhuollon kuorma-auto.

Tapasin myös KAMSin eli Kimberleyn aboriginaalien terveyspalveluiden johtajan. Hän sanoi, että suurin haaste tällä hetkellä on ICE eli metamfetamiini, joka on paljon alkoholia pahempi vitsaus tämän kansan keskellä. Ilmeisesti sitä tuotetaan täällä paikallisesti tai ainakaan tulovirtoja ei saada tukituksi. ICE aiheuttaa erittäin hankalia psyykkisiä oireita, aggressiivista psykoottisuutta. Aluesairaalaan oli äskettäin saatu suljettu mielenterveysosasto ilmeisesti ihan näistä syistä. Kuntoutuspaikkoja ei kuitenkaan löydy näille ihmisille. KAMSin johtaja kertoi, että väki viestii toisilleen ICEn saapumisesta ilotulituksilla. Ja talo, josta tavaraa saa, selviää siitä, että puhelinlangalla roikkuu kenkäpari.

Äitejä ja lapsia vaivaa anemia. Vaikka maa on punaisenaan raudasta, aboriginaalit eivät ilmeisesti enää juurikaan syö mitään paikallista, vaan halpaa muualta tuotua ruokaa: vaaleaa leipää ja makeita juomia. Yli puolet 6 kk ikäisistä vauvoista kärsii raudanpuuteanemiasta. Lihaa ilmeisesti syödään vähän ja jos sitä onkin perheen padassa, parhaat palat menevät miesväelle, eivät äideille ja lapsille.

Broomesta on tulossa myös turistipaikka. Näkemistäni trooppisista paikoista tämä on kyllä kiinnostavin: historiallinen, oikea elävä kaupunki ja uskomaton luonto ympärillä. Broomen lahti, Roebuck Bay, on Australian uusin kansallispuisto tai siis Marine park, jossa on päivittäin n. 10 metrin vuoroveden vaihtelut. Olimme tänään lahdella ekoturistiretkellä. Siellä on kahdenlaisia delfiinejä: pullonokkia ja sitten pienempiä Snubfinejä. Tämä laji on todettu omakseen vasta 2005. Hyvin samanlaisia delfiinejä asuu hiukan pohjoisempana, ja näitä pitkään luultiin samaksi lajiksi. Snubfineillä on pullonokkia pienempi evä, ne ovat hyvin rauhallisia, hitaasti uivia eläimiä. Näimme myös isoja merikäärmeitä, kilpikonnia ja monenlaisia lintuja. Dugongeja eli isoja merilehmiä emme nähneet. Aboriginaalit kuulemma saavat metsästää niitä yhden viikossa ja tekevät niin, mikä on oppaamme mukaan on liikaa (eikä ratkaise anemiaongelmaa…).

Merikäärme, todella myrkyllinen, mutta ei onneksi ihmisistä kiinnostunut.

Snubfin dolphin, jos tarkemmin katsoo oikean puoleista, voi nähdä sen pallomaisen päänmuodon.

Erikoinen paikka tämä Broome. Tapaamani lääkärit täällä ovat päteviä ja motivoituneita ratkomaan näitä hankalia kansanterveysongelmia. Ymmärrän hyvin, että tänne saadaan varsin helposti työntekijöitä: vaativa, tärkeä työ ja ihmeellinen paikka asua. Ympäri vuoden voi nauttia lämpimistä illoista ja upeista auringonlaskuista.

Seikkailu jatkuu Shanghaissa

Blogi on unohtunut vähäksi aikaa; nyt pitää kuitenkin kirjoittaa, kun on ollut niin mielenkiintoista.

Olen ollut Kiinassa edistämässä yleislääketiedettä. Meidän yliopisto, UWA on jo useamman vuoden pyrkinyt yhteistyöhön Shanghain yliopiston kanssa. Tällä kerralla pääsin dekaanin mukaan puhumaan yleislääkärin työstä osana terveydenhuollon järjestelmää.

Kiina käyttää terveydenhuoltoon bruttokansantuotteesta vain n. 4 %, kun OECD-maiden keskiarvo on n. 10 % (ja sitten USA saa vakuutuksineen menemään 18 %, mutta se onkin toinen tarina). Kiinan talouskasvu on ollut niin kiihkeää, että vaikka osuus kansantuotteesta ei ole noussut, rahaa on riittänyt terveydenhuoltoonkin ihan mukavasti. Nyt kuitenkin kasvu hiipuu ja siksi järjestelmältä vaaditaan tehokkuutta. On siis satsattava toimivaan perusterveydenhuoltoon.

Kiinan terveydenhuoltojärjestelmä vaikuttaa moninaiselta ja hiukan kaoottiselta. Aikaa potilaille on vähän, erikoislääkärille voi hakeutua suoraan. Kun järjestelmä ei toimi, potilaat ovat vihaisia ja useita lääkäreitä tapetaan vuosittain työssään. On Community hospitals ja General hospitals. Jälkimmäiset ovat hyvin kehittyneitä spesialistilaitoksia. Sellaisessa olimme puhumassa; sairaala näytti ihan vastaavalta kuin Suomessa.

Kaikenlaisia jänniä juttuja: hisseissä matot, jotka vaihdetaan joka päivä. Niissä lukee päivän nimi. Jos on päivystänyt oikein paljon, eikä muista mikä päivä on, voi käydä hississä katsomassa.  Ja vessat: reikä lattiassa, ei paperia.

Pääsimme käymään geriatrisella vuodeosastolla, joka oli erityispaikka vanhoille ansioituneille puolueen jäsenille. Osastolla oli myös geriatrinen tehohoitoyksikkö. Huh huh, siellä pidettiin koneissa hengissä ihan satavuotiaan näköisiä sankareita. Ihan pahaa teki, ja heti piti ottaa puheeksi hoidon rajat ja keskustellaanko sellaisista asioista. Kunnioitus näitä sankareita kohtaan on niitä suurta, että ilmeisesti aika paljon resursseja laitetaan elämän pitkittämiseen.

Pidimme luennot englanniksi ja ne tulkattiin kiinaksi. Meillä oli tulkkina nuori lääkäri Howard, joka oli asunut pari vuotta USAssa , puhui hyvin englantia ja erikoistuu kardiologiksi. Kiinalaislääkärit tekevät kovasti töitä ja osa heistä oli luennoilla aika väsyneitä, iloinen kuorsaus kuului takarivistä. Osa kuitenkin vaikutti todella innostuneelta aiheistamme, teki kysymyksiä ja toivoi yhteistyön jatkumista.

Sitten iltaohjelma: molempina iltoina syötiin erittäin hienoissa paikoissa kanslerien ja huippukirurgien kanssa. Kiinalaisten illanviettotapa on jännittävä. Kesken aterian hypähdetään vähän väliä ylös ja lähdetään kilistelemään laseja toiselle puolelle pöytää. Ensin isäntä käy tervehtimässä tällä tavalla kaikkia vieraita ja sitten vieraiden odotetaan tekevän samanlaisia pyrähdyksiä. Ensimmäisenä iltana tämä tapahtui riisiviinan kanssa. Onneksi tasa-arvo ei ole edennyt vielä niin paljon, että naisten pitäisi osallistua kaikkeen. En juonut riisiviinaa. Tunnelma on riehakas, naurunremakkaa ja hypähtelyä. Väittäisin, että iltaohjelma oli päiväohjelmaa vaativampaa.

Matkan kohokohta oli, kun menimme tutustumaan paikalliseen toimintaansa aloittamassa  olevaan terveyskeskukseen. Tuskin olimme sisään päässeet, kun ensimmäinen potilas kärrättiin sisään pyörätuolilla. Pidimme sitten australialaisen maalaislääkärikollega Peterin kanssa eräänlaisen ’master classin’, yhdessä näytimme, miten yleislääkäri kohtaa potilaita, tutkii, diagnosoi, kuuntelee, tukee. Kiinalaisilla yleislääkäreillä on vain kolme minuuttia per potilas, ja jopa sata potilasta päivässä. Siinä kyllä riittää kehitettävää.

Lääkärintyö Kiinassa vaikutti aika samanlaiselta kuin missä vaan. Molemmat potilaat olivat n. 70 v, ja vaikka he olivat hoikkia ja hyväkuntoisia, molemmilla oli diabetes. Käytiin sitten läpi diabeteksen ja liitännäissairauksien hoitoa. Kumpikin otti vastaanoton lopuksi esille vielä muita asioita: herralla oli perhehuolia ja rouvan elämä tyhjää, kun lääkäri oli kieltänyt Tai-Jin. Molemmat potilaat poistuivat tyytyväisinä, kun olivat kerrankin tulleet perusteellisesti kuulluiksi.

Esimieheni dekaani esittelee hyvää terveydenhuollon järjestelmää. 

Illalla joen rannassa, Shanghain uudempi puoli. Toisella rannalla on vanhoja ranskalaisen ajan rakennuksia.

Tiistain matto hississä, systeemi toimii.

Kiinassa hoitajilla on edelleen hilkat päässä ja tämä kaarti pitää hyvää huoltaa vanhoista puoluesankareista.

 Ensimmäinen potilas, 70-vuotias mies, jalka kipeänä ja perhehuolia.

Peterin, aussikollegan kanssa haastattelemme ja tutkimme potilasta, ja yleislääkärin uraansa aloittavat  kiinalaiskollegat katsovat.

Toinen potilas, 69-vuotias rouva, paljon sairauksia ja päivät tyhjät, lääkäri on kieltänyt Tai-Jin. Hän sai 'second opinionin', suosittelimme, että hän jatkaisi Tai-Jin pehmeämpiä muotoja.

Loma, loma, loma!

Vajaan viikon päästä lähdetään Suomeen kesälomalle. Olen jo pakannut matkalaukkua. Kauan kaivattu matka tuntuu pidemmältä, kun valmistautuu ajoissa. Tosin pakkaaminen on tähän mennessä kohdistunut pääosin jo kotimaahan palanneen lapsukaisen kamppeisiin. Vien pojalle ison kasan lukiokirjoja, vaateita ja kenkiä, toivottavasti hän ilahtuu.

Loma tulee tarpeeseen. Olen päässyt hyvin työhön kiinni, mutta kaikki voimat ja taidot se vie, on vaativaa ja intensiivistä. Länsi-Australialla on mahtavat luonnonvarat ja rautamalmin hinta on pitkään ollut korkealla. Ei enää, valtion kassa on tyhjä. Myös yliopistot joutuvat säästämään. Onneksi olen ollut tässä samassa tilanteessa ennenkin, kunnassa ja yksityisellä työnantajalla. Muistan, että vähemmälläkin voi pärjätä.

Meidän yliopistossa päätettiin muutama vuosi sitten siirtyä n. 5,5 vuoden lääkärinkoulutuksesta nelivuotiseen post graduate-tutkintoon. Opiskelijat eivät siis enää ole lapsukaisia, vaan heillä on kolmen vuoden yliopistotutkinto jo olemassa, ei välttämättä luonnontieteitä kuitenkaan. Ensimmäiset nelivuotiset ovat nyt toisella kurssilla, lisäksi meillä on 'vanhanmallisia' 5. ja 6. kurssilaisia.

Nyt haasteena on, että yleislääketieteen opetus menee 1,4 milj AUD yli budjetin. Kukaan ei ole kuitenkaan kovin huolissaan. Yleislääkäreillä on ollut aika lailla vapaat kädet suunnitella uutta koulutusta: "Tehkää hyvä, maksoi mitä maksoi". Sama meno varmasti muilla oppialoilla. Nyt sitten ihmetellään, miten toimitaan, kun rahaa ei enää tulekaan valtionkassasta entiseen malliin. Tähän liittynee se, että edellinen dekaani sai potkut eikä uutta ole löydetty.

Meillä on laskennat käynnissä, mitä mikin maksaa, mutta pitkällistä se on. Harmi kyllä, entisen koulutuksen kustannuksista ei ole sen parempaa tietoa, että ei ole oikein vertailupohjaa. Varmaa on, että muutosta vielä saadaan johtaa. Voi olla, että opettamisen hienous on mennyt vähän liiallisuuksiin. Nämä nykynuoret oppivat kuitenkin netistä ja vaikka mistä, tarvitseeko lähiopetusta olla ihan niin paljon? Esim. vatsan tutkimista opetimme kolme kertaa, ensin opiskelijat tutkivat kaksi kertaa toisiaan ja kolmannella kerralla oli maksetut vatsapotilaat paikalla.

Ja sitten olen väsynyt taistelemaan päästäkseni lääkärintöihin. Se vaatii pitkien lomakkeiden täyttämistä, käännöksiä ja niiden oikeaksi todistamista rauhantuomarilla. Vaikka parhaansa tekee, ei se riitä. Kun kysyttiin internshippejä, selvitin erikoistumiseen tekemäni sairaalapalvelut. Ei se ollutkaan se, vaan ensimmäiset 12 kk valmistumisen jälkeen. Taas uudet paperit ja käännökset. Seuraava ongelma oli, että 'health centre physician' Punavuoren terveysasemalla herätti epäilyksiä. Mikä se sellainen on, vastaako ollenkaan Australian korkeita vaatimuksia? Kun siitä on 25 vuotta, on hiukan hankala saada tarkempaa kuvausta virallista tietä. No, onneksi riitti, että annoin oman selontekoni ja vannoin rauhantuomarin edessä sen olevan totta.

Mutta ei, nyt viranomainen keksi, että yliopistotyöni osalta ei tieto vielä riitäkään. Tarvitaan 'supervised practice plan'. Eli pitää tehdä kehittymissuunnitelma, kuvata, mitkä ovat oppimistavoitteeni, miten usein tapaamme esimiehen kanssa yms, jee! Harmi vaan, että vs. dekaani livahti jo kuukaudeksi lomailemaan Italiaan. Summa summarum, jos haluat muuttaa Australiaan, hanki lehmänhermot ja lomakeosaamista. Ja pidä lomaa.

Valokuvia ja puheita

Vaikeinta ulkomailla työskentelyssä on puheiden pitäminen ja eilen jouduin pitämään kaksi! Ei se ollut lempipuuhaa Suomessakaan, mutta kun tuntee kulttuurin ja voi siteerata Matti Nykäsen viisauksia, yleensä siitä jotenkin selviää. Täällä on ihan toinen tilanne.

Eilen meillä oli oman työpaikan strategiapäivä ja tehtävääni kuului toivottaa ihmiset tervetulleiksi ja yrittää sanoa jotakin innostavaa alkuun. Haastava juttu, koska tilannehan on se, että leikkuri alkaa käydä yliopistolla, koska talouskasvu on pysähtynyt, rautamalmin hinta alhaalla ja miinuksella on menty liian pitkään. Olin kirjoittanut aamun puheesta avainsanat paperille ja jotenkin siitä selvisin. Ei aplodeja.

Suoraan strategiapäivästä iltatilaisuuteen. Kun ei osaa sanoa ei, olin dekaanin puolesta tuomarina tilaisuudessa, jossa arvioitiin loppuvaiheen opiskelijoiden esityksiä valinnaisista harjoitteluistaan. Tilaisuus oli hieno, yliopiston taidegalleriassa. Ensin tutustuttiin opiskelijoiden valokuviin ja nautittiin virvokkeita. Sitten istuttiin kuuntelemaan esityksiä. Tähän tuuraukseen kuului avauspuhe, jota en ollut erityisemmin valmistellut. Yritin sitten repiä tuosta hienosta valokuvausnäyttelystä jotakin humanismia kehiin. Aplodit eivät olleet intensiiviset.

Sitten jury kokoontui, lisäkseni kaksi mukavaa pappaa, saimme arviointilistat. Neljä opiskelijaa puhui, kukin 15 minuuttia. Ensimmäinen kotoisin Sri Lankasta, kiinnostunut psykiatriasta ja palasi kotimaahansa tekemään harjoittelun vankimielisairaalassa. Vauhdikas puhe, hienot diat, hurjia kokemuksia, lääkäreitä puukotetaan, vankien itsemurhakuolleisuus korkeaa. Kuitenkin hyvin inhimillisiä kokemuksia ja opiskelijan johtopäätöksenä, että Sri Lanka pitää hyvää huolta vangeistaan. Annoin n. 90 % pisteistä, niin hyvä esitys oli, upea loppuhuipennus, jossa opiskelija siteerasi Nelson Mandelaa.

Toinen, kirurgiasta kiinnostunut opiskelija oli ollut Samoalla. Siellä kansaa piinaa lihavuus, diabetes ja karmeat säärihaavat. Amputointiahan siellä sitten pääsi opiskelemaan. Tämä opiskelija kunnostautui hyvällä kansanterveysnäkökulmalla, hän oli kuvannut samoalaisten ruokakauppojen antimia, entisiä ja nykyisiä aterioita. Mäkkäri on avannut toimipisteen Samoallakin. Hieno esitys, mutta ei niin vahva ja valovoimainen kuin ensimmäinen, annoin n. 70 % pisteistä.

Numero kolme aloitti puhumalla indonesiaa, hän oli ollut Jakartassa, ihan perusaussi, mutta oppinut kielen asuttuaan siellä lapsena 13 vuotta. Mikä esiintyjä, filmitähden näköinen nuorimies ja mieletön läsnäolo. Kyllä siinä tuomaritädin silmä lepäsi. Diat olivat erinomaiset, kaikki kuvia sairaalan tilanteista, vain lyhyt teksti kunkin kuvan alareunassa. Ja aiheena obstetriikka, joka taitaa olla tämän nuoren tuleva ala. Osasi nostaa yleisön tunteet esiin näyttämällä ensin kuvan ensimmäisestä vauvasta, jonka auttoi maailmaan ja sitten toisen kalpeasta, menehtyneen vauvan kädestä. Olin aivan vaikuttunut, kuitenkin tämän karismajättiläisen sanoma ei ollut ensimmäisen puhujan tasolla, joten annoin hänelle pisteen vähemmän kuin ensimmäiselle.

Neljäs puhuja oli ensimmäinen naispuolinen ja hän oli tehnyt harjoittelunsa Australian pohjoisosassa. Nyt päästiin aboriginaalien maailmaan. Vaikka olisi niin mielelläni tukenut naispuolista osallistujaa tässä kisassa, hän jännitti, huusi mikrofoniin, eikä saanut meitä mukaansa.

Jännittävä tulosten laskenta: miten muut tuomarit olivat antaneet ääniä? Näin vain oikeanpuoleisen naapurini äänet ja ne olivat ihan päinvastoin kuin minulla. Toinen oli kuitenkin ollut samoilla linjoilla kanssani: srilankalainen voitti. Ja sitten oli amerikkalaistyyliset seremoniat, kukitukset ja halaukset. Kävin vielä lopuksi jututtamassa puhujia ja yritin antaa jokaiselle yksilöllistä kannustavaa palautetta.

Väsyneenä kotiin 12 tunnin työpäivän jälkeen. Työ sujuu ja on hauskaakin, mutta tämä puhehomma pitäisi jotenkin ottaa haltuun. Näissä brittikulttuureissa sellaiset taidot hankitaan jo koulussa. Tämän kun vielä opin niin kyllä se siitä.

Juhlapäivä

Meillä ei ole tänään koulun päättäjäisiä eikä sellaista juhlaa. Juhlitaan kuitenkin sitä, että ollaan oltu puoli vuotta Australiassa ja kaikki on hyvin. On selvitty tosi monesta paperisodasta. Muutama tosin vielä kesken, esimerkiksi että pääsee harjoittamaan lääkärin ammattia.

Juhlan aihe on sekin, että ei ole isoja huolia tällä hetkellä. Yksi oikeusjuttu tosin vireillä epäonnistuneesta pojan autokaupasta ja hevosen kanssa on taas meneillään normaalit huolet. Juuri kun kaviopaiseesta selvittiin, hevoselle ilmaantui patteja satulavyön kohdalle. Jos se olisi ihminen, epäilisin lymfoomaa. Kutsuin torstaina eläinlääkärin paikalle ja silloinpa patit juuri näyttivätkin paremmalta palatakseen takaisin heti perjantaina.

Tänään kuitenkin kaikki hyvin, on aurinkoista ja mukavaa, elämä asettunut uomiinsa. Meistä on Juhan kanssa tullut urheiluhulluja. Joka arkiaamu käydään kuntosalilla, kun se on vain muutaman minuutin päässä kotoa. Lauantaisin on Pilates, jossa Maree-vetäjällä taivaalliset musiikit. Tänään lähdin Pilateksen jälkeen King's Parkiin suomalaistutun kanssa Botanical -kävelylle. Kuvassa oleva Silver princess kukkii siellä parhaimmillaan.

Iltapäivällä leivoin passion-mascarponekakkua, koska meille tuli Ranska-kerho kylään. Se on tänne muuttaneiden ranskalaisten tai Ranska-mielisten kokoontuminen, jossa puhe sorisee ja kuulee kaikenlaista kiinnostavaa. Tänään selvisi, että yhdellä rouvista on kaksi mehiläispesää keskellä kaupunkia takapihallaan ja hunaja on nyt erityisen hyvää, johtuen noista kuvassa olevista punakukkaisista eukalyptuksista.

Tänään elo kaukomailla tuntuu hyvältä. Illalla juhlimme ensimmäistä puolta vuottamme Cottesloessa suosikkiravintolassamme ja katsoimme, kuinka aurinko taas laskee Intian valtamereen. On paljon syytä kiitokseen: tytär oppii puhumaan englantia ilman aksenttia, mekin Juhan kanssa kehitymme, kaikki nämä kokemukset, maailman mukavimmat säät.

Surf for life

Huh, huh, stressiä. Putosin eilen aamulla hevosen selästä. Monty-hevonen asuu Showgroundsilla, messualueella. Viimeiset pari viikkoa siellä on ollut ongelmana asuntovaunumessut, joista tulee melua ja hälinää. Monty on ollut erityisen stressaantunut. Samalla yritämme lihottaa sitä ja sillä on liikaa energiaa. Niinpä se eilen aamulla hermostui, pukitti ja lensin kuin leppäkeihäs selälleni varsin kovalle alustalle.

Vaikka henki kulki ensin aika heikosti, olin iloinen siinä maatessani, että kaikki raajat liikkuivat. Hiljalleen pääsin ylös, hain hevosen ja nousin satulaan.  En kuitenkaan enää laukannut. Noin viiteen vuoteen en ole pudonnut ja kyllähän se pistää miettimään. Lapsenikin altistuu tuolle vaaralliselle harrastukselle. Se on kuitenkin sellainen riippuvuus, että lopettaa ei voi.

Montyn muuttoasia on ollut vireillä ja illalla kävin selvittämässä asiaa toisella tallilla. Pääsemme torstaina muuttamaan Montyn noin kilometrin päähän Perthin Cityn toiseen talliin, jota pitää M’liss Henry, 72-vuotias entinen olympiaratsastaja. Katriina kävi hänen tunneillaan ahkerasti joulukuussa ja M’liss taisi pitää Katriinasta, kun lupasi ottaa meidät takaisin. Huomenna siis muutetaan, toivottavasti siellä on turvallisempaa.

Selkä kipeänä valmistauduin sitten strategiapäivään, joka meillä oli tänään. Piti pitää tervetulopuhe, innostaa ja hymyillä koko päivä viiden tunnin unien jälkeen. Onneksi meillä oli hyvät konsultit, jotka vetivät päivän hienosti world cafe-tekniikalla. Saatiin paljon materiaalia jatkotyöstöä varten, mutta nyt olen ihan poikki.

Eikä tässä vielä kaikki. Eilen oli se surullinen päivä, jona Tuomas-poika palasi Suomeen. Hän koki, että lukion taso ei ole täällä sellainen, että hän pääsisi sillä jatko-opintoihin. Kyllä hän viihtyikin, etenkin surffirannalla ja kehittyi hyväksi surffaajaksi. Iltapäivällä veimme hänet kentälle ja nyt hän on jo päässyt isänsä luo Suomeen. Haikeaa ja vaikeaa on luopua 17-vuotiaasta, ihanasta pojasta. Olisin niin toivonut, että hän olisi viihtynyt täällä. Niin olisi surffiopekin, joka kirjoitti kirjeen Tuomaalle. Se on jotenkin liikuttava, jaan sen tässä – maailma surffaajan silmin. Surf for life – ride for life.

Hi Tuomas

Your Mum tells me you are going back to Finland? 

I want to tell you something: you are crazy!!! 

Because in winter our surfing waves get really really good…

In winter the sand off the beach moves out with the first storms and the waves break further out from the beach and they break left and right into some gutters that are formed by the storms!

In winter you will find the waves have power - but also you have more time to take off and choose your direction to go right or left!

If you put in a full winter of surfing - by the end of year you will be a good surfer – It takes time!

You can also go to Bali and I will tell you where to surf and you can be a surfer for life! (like me)

I have had many students in the past who have now finished University and travel the world surfing with their jobs! SURF for LIFE!

Think about it – you can surf Indonesia, South America, Sri Lanka, South Africa, Portugal, Spain, Hawaii, USA, Fiji, etc. (I have surfed all of these places and more) 

I didn’t enjoy my school either - but I tell you something – I finished School then finished University and now look at me I get paid for doing something I love!!! I have being doing this for 28 years…

You have heard me tell my students many times “I have been surfing for 45 years!” and on Sunday I am going to Indonesia for 3 weeks to surf some great waves… 

Work hard – Surf Hard!!!

If you stay we will teach you how to ride some big waves this winter – I promise!

If you decide to go back to Finland – Good luck and thanks for laughing at my bad Jokes!!!

Hope to see you when I get back from Indonesia on the 29th March???

Happy Surfing

Keith

Kollega käymässä

Tapasin tänään edeltäjäni, edellisen UWA:n yleislääketieteen professorin, jonka nimi on Jon. Hän on kotoisin Englannista ja ollut Australiassa kymmenen vuotta. Olen tavannut hänet ohi mennen pari kertaa; tänään kuitenkin olimme varanneet oikein ajan tapaamiselle.

Mukavaa keskustella samaa työtä tehneen kollegan kanssa. Jon muutti Melbourneen, koska sinne perustettiin, kai ihan häntä varten, syöpäprofessuuri avohoitoasioihin. Nyt hän saa keskittyä tutkimukseen eikä ole hallinnon rasituksia.

Monet muuttavat Perthistä Melbourneen. Se tuntuu olevan kaikkein suosituin paikka Australiassa tällä hetkellä. Sydney on suuri ja ruuhkainen, Adelaide ja Canberra aika pieniä kaupunkeja. Jonin mielestä Perth oli kiva etenkin perheen kanssa: paljon ulkoilu- ja liikuntamahdollisuuksia. Melbournessa on enemmän menoa, kulttuuria ja tekemistä aikuisille ihmisille.

Mukavaa, kun Australian eri kaupungit alkavat hahmottua mielessä, vaikka emme ole vielä ehtineet niissä käydä. Melbournessa ei kuulemma ole niinkään rantoja, City Beach ruuhkainen, pitää ajaa paljon, jos haluaa nauttia rantaelämästä. Ystävällinen kollega halusi valottaa minulle Perthin hyviä puolia: ihana ilmasto, hyvät retkeilymaastot, mukava rantaelämä. Sehän siis ei ole ollenkaan rannalla makaamista, vaan erilaista liikuntaa rannan läheisyydessä ja rannan luontoelämyksestä nauttimista.

Alan selvästi päästä yli kulttuurishokista ja hiukan innostua tästä uudesta elämästä. Tänään jopa viihdyin ruokakaupassa, joka tähän saakka on tuntunut lähinnä ahdistavalta. On niin vaikea löytää aineksia ja ruuanlaitto muutenkin hankalaa, kun toinen lapsi on lihansyöjä ja toinen vegetaristi. Tänään ensimmäistä kertaa huomasin suorastaan innostuvani kaupassa: ”Haa, mitä kaikkea mielenkiintoista täältä mahtaakaan löytyä?”

Vaikka Jon on viihtynyt Australiassa jo vuosia, hänkin miettii muuttoa takaisin Englantiin jossain vaiheessa. Hyvä tilanne meillä on, kun voimme valita missä asumme. Aika moni ihminen maailmassa joutuu vaihtamaan maisemaa, eikä paluu ole ollenkaan mahdollista.