Juhlapäivä

Meillä ei ole tänään koulun päättäjäisiä eikä sellaista juhlaa. Juhlitaan kuitenkin sitä, että ollaan oltu puoli vuotta Australiassa ja kaikki on hyvin. On selvitty tosi monesta paperisodasta. Muutama tosin vielä kesken, esimerkiksi että pääsee harjoittamaan lääkärin ammattia.

Juhlan aihe on sekin, että ei ole isoja huolia tällä hetkellä. Yksi oikeusjuttu tosin vireillä epäonnistuneesta pojan autokaupasta ja hevosen kanssa on taas meneillään normaalit huolet. Juuri kun kaviopaiseesta selvittiin, hevoselle ilmaantui patteja satulavyön kohdalle. Jos se olisi ihminen, epäilisin lymfoomaa. Kutsuin torstaina eläinlääkärin paikalle ja silloinpa patit juuri näyttivätkin paremmalta palatakseen takaisin heti perjantaina.

Tänään kuitenkin kaikki hyvin, on aurinkoista ja mukavaa, elämä asettunut uomiinsa. Meistä on Juhan kanssa tullut urheiluhulluja. Joka arkiaamu käydään kuntosalilla, kun se on vain muutaman minuutin päässä kotoa. Lauantaisin on Pilates, jossa Maree-vetäjällä taivaalliset musiikit. Tänään lähdin Pilateksen jälkeen King's Parkiin suomalaistutun kanssa Botanical -kävelylle. Kuvassa oleva Silver princess kukkii siellä parhaimmillaan.

Iltapäivällä leivoin passion-mascarponekakkua, koska meille tuli Ranska-kerho kylään. Se on tänne muuttaneiden ranskalaisten tai Ranska-mielisten kokoontuminen, jossa puhe sorisee ja kuulee kaikenlaista kiinnostavaa. Tänään selvisi, että yhdellä rouvista on kaksi mehiläispesää keskellä kaupunkia takapihallaan ja hunaja on nyt erityisen hyvää, johtuen noista kuvassa olevista punakukkaisista eukalyptuksista.

Tänään elo kaukomailla tuntuu hyvältä. Illalla juhlimme ensimmäistä puolta vuottamme Cottesloessa suosikkiravintolassamme ja katsoimme, kuinka aurinko taas laskee Intian valtamereen. On paljon syytä kiitokseen: tytär oppii puhumaan englantia ilman aksenttia, mekin Juhan kanssa kehitymme, kaikki nämä kokemukset, maailman mukavimmat säät.

Surf for life

Huh, huh, stressiä. Putosin eilen aamulla hevosen selästä. Monty-hevonen asuu Showgroundsilla, messualueella. Viimeiset pari viikkoa siellä on ollut ongelmana asuntovaunumessut, joista tulee melua ja hälinää. Monty on ollut erityisen stressaantunut. Samalla yritämme lihottaa sitä ja sillä on liikaa energiaa. Niinpä se eilen aamulla hermostui, pukitti ja lensin kuin leppäkeihäs selälleni varsin kovalle alustalle.

Vaikka henki kulki ensin aika heikosti, olin iloinen siinä maatessani, että kaikki raajat liikkuivat. Hiljalleen pääsin ylös, hain hevosen ja nousin satulaan.  En kuitenkaan enää laukannut. Noin viiteen vuoteen en ole pudonnut ja kyllähän se pistää miettimään. Lapsenikin altistuu tuolle vaaralliselle harrastukselle. Se on kuitenkin sellainen riippuvuus, että lopettaa ei voi.

Montyn muuttoasia on ollut vireillä ja illalla kävin selvittämässä asiaa toisella tallilla. Pääsemme torstaina muuttamaan Montyn noin kilometrin päähän Perthin Cityn toiseen talliin, jota pitää M’liss Henry, 72-vuotias entinen olympiaratsastaja. Katriina kävi hänen tunneillaan ahkerasti joulukuussa ja M’liss taisi pitää Katriinasta, kun lupasi ottaa meidät takaisin. Huomenna siis muutetaan, toivottavasti siellä on turvallisempaa.

Selkä kipeänä valmistauduin sitten strategiapäivään, joka meillä oli tänään. Piti pitää tervetulopuhe, innostaa ja hymyillä koko päivä viiden tunnin unien jälkeen. Onneksi meillä oli hyvät konsultit, jotka vetivät päivän hienosti world cafe-tekniikalla. Saatiin paljon materiaalia jatkotyöstöä varten, mutta nyt olen ihan poikki.

Eikä tässä vielä kaikki. Eilen oli se surullinen päivä, jona Tuomas-poika palasi Suomeen. Hän koki, että lukion taso ei ole täällä sellainen, että hän pääsisi sillä jatko-opintoihin. Kyllä hän viihtyikin, etenkin surffirannalla ja kehittyi hyväksi surffaajaksi. Iltapäivällä veimme hänet kentälle ja nyt hän on jo päässyt isänsä luo Suomeen. Haikeaa ja vaikeaa on luopua 17-vuotiaasta, ihanasta pojasta. Olisin niin toivonut, että hän olisi viihtynyt täällä. Niin olisi surffiopekin, joka kirjoitti kirjeen Tuomaalle. Se on jotenkin liikuttava, jaan sen tässä – maailma surffaajan silmin. Surf for life – ride for life.

Hi Tuomas

Your Mum tells me you are going back to Finland? 

I want to tell you something: you are crazy!!! 

Because in winter our surfing waves get really really good…

In winter the sand off the beach moves out with the first storms and the waves break further out from the beach and they break left and right into some gutters that are formed by the storms!

In winter you will find the waves have power - but also you have more time to take off and choose your direction to go right or left!

If you put in a full winter of surfing - by the end of year you will be a good surfer – It takes time!

You can also go to Bali and I will tell you where to surf and you can be a surfer for life! (like me)

I have had many students in the past who have now finished University and travel the world surfing with their jobs! SURF for LIFE!

Think about it – you can surf Indonesia, South America, Sri Lanka, South Africa, Portugal, Spain, Hawaii, USA, Fiji, etc. (I have surfed all of these places and more) 

I didn’t enjoy my school either - but I tell you something – I finished School then finished University and now look at me I get paid for doing something I love!!! I have being doing this for 28 years…

You have heard me tell my students many times “I have been surfing for 45 years!” and on Sunday I am going to Indonesia for 3 weeks to surf some great waves… 

Work hard – Surf Hard!!!

If you stay we will teach you how to ride some big waves this winter – I promise!

If you decide to go back to Finland – Good luck and thanks for laughing at my bad Jokes!!!

Hope to see you when I get back from Indonesia on the 29th March???

Happy Surfing

Keith

Kollega käymässä

Tapasin tänään edeltäjäni, edellisen UWA:n yleislääketieteen professorin, jonka nimi on Jon. Hän on kotoisin Englannista ja ollut Australiassa kymmenen vuotta. Olen tavannut hänet ohi mennen pari kertaa; tänään kuitenkin olimme varanneet oikein ajan tapaamiselle.

Mukavaa keskustella samaa työtä tehneen kollegan kanssa. Jon muutti Melbourneen, koska sinne perustettiin, kai ihan häntä varten, syöpäprofessuuri avohoitoasioihin. Nyt hän saa keskittyä tutkimukseen eikä ole hallinnon rasituksia.

Monet muuttavat Perthistä Melbourneen. Se tuntuu olevan kaikkein suosituin paikka Australiassa tällä hetkellä. Sydney on suuri ja ruuhkainen, Adelaide ja Canberra aika pieniä kaupunkeja. Jonin mielestä Perth oli kiva etenkin perheen kanssa: paljon ulkoilu- ja liikuntamahdollisuuksia. Melbournessa on enemmän menoa, kulttuuria ja tekemistä aikuisille ihmisille.

Mukavaa, kun Australian eri kaupungit alkavat hahmottua mielessä, vaikka emme ole vielä ehtineet niissä käydä. Melbournessa ei kuulemma ole niinkään rantoja, City Beach ruuhkainen, pitää ajaa paljon, jos haluaa nauttia rantaelämästä. Ystävällinen kollega halusi valottaa minulle Perthin hyviä puolia: ihana ilmasto, hyvät retkeilymaastot, mukava rantaelämä. Sehän siis ei ole ollenkaan rannalla makaamista, vaan erilaista liikuntaa rannan läheisyydessä ja rannan luontoelämyksestä nauttimista.

Alan selvästi päästä yli kulttuurishokista ja hiukan innostua tästä uudesta elämästä. Tänään jopa viihdyin ruokakaupassa, joka tähän saakka on tuntunut lähinnä ahdistavalta. On niin vaikea löytää aineksia ja ruuanlaitto muutenkin hankalaa, kun toinen lapsi on lihansyöjä ja toinen vegetaristi. Tänään ensimmäistä kertaa huomasin suorastaan innostuvani kaupassa: ”Haa, mitä kaikkea mielenkiintoista täältä mahtaakaan löytyä?”

Vaikka Jon on viihtynyt Australiassa jo vuosia, hänkin miettii muuttoa takaisin Englantiin jossain vaiheessa. Hyvä tilanne meillä on, kun voimme valita missä asumme. Aika moni ihminen maailmassa joutuu vaihtamaan maisemaa, eikä paluu ole ollenkaan mahdollista.

Syksyä odotellessa

Odotellaan täällä Australian syksyä. On satanut muutamana päivänä, ja hieman pohjoisempana pyörremyrsky teki tuhojaan. Lämpötila ei ole enää viime päivinä noussut yli 30 asteen. Ihmeen viileältä jo tuntuu ja illat pimenevät nopeasti.

Lomakausi on takanapäin ja töitä tehdään ahkerasti. Aussit ovat hieman kaksijakoisia suhtautumisessa työhön. Toisaalta tämä ei ole mikään raatajien yhteiskunta, vaan työhön on suositeltavaa suhtautua rennosti niin kuin elämään yleensäkin. Esim. työtehtävien määrällä ei ole suotavaa retostella eikä kukaan halua olla tylsä suorittaja.

Toisaalta kuitenkin odotetaan, että työpaikalla ollaan päivittäin aika pitkään, mielellään saisi olla paikalla ainakin klo 5.30 PM saakka. Ihan pitää vähän niin kuin livahtaa tai selitellä, jos lähtee aikaisemmin. No, minä menen aikaisin töihin enkä millään jaksa ainakaan joka päivä siellä istua niin pitkään.

Käsittämätöntä tässä touhussa on asioiden hoitaminen, kun kaupat menevät myös kiinni klo 5.30. Ruokakaupat ovat sentään pidempään. Olen tätä kysellyt myös työkavereilta ja ihmetellyt. Monet työskentelevät vain neljänä päivää viikossa. Lapsiperheissä äiti saattaa olla kotona maanantain ja isä perjantain, jolloin ehtii niinä päivinä hoitaa asioita.  Sitten on edelleen tavallista, että vaimo on kotona ja hoitaa arjen.

Ensimmäiset sata päivää työssä alkavat olla ohi. Sehän on se aika jolloin pitää toimia, jos haluaa helposti saada muutoksia aikaan. On saatu osastokokoukset toimimaan, niiden nimi on täällä morning tea. Yritän edelleen edistää yhteisöllisyyttä. Kiinnostavia tutkimushankkeita on viriämässä ja meillä on myös kaksi Cochrane-katsausta tekeillä. Työ sujuu mukavasti eikä koti-ikävä vaivaa niin paljon, ainakin jos muistaa olla ajattelematta miten monta kilometria Suomeen oikein on matkaa.

Koulua ja kulttuuria

Kolme viikkoa koulua ja kohta kolme kuukautta oleskelua uudessa maassa. Olen kiitollisella mielellä, koska tämä muutos näyttää menneen aika mukavasti. Nuoriso ei vaikuta traumatisoituneen siitä, että heidät on kielipuolina pudotettu tähän outoon ympäristöön. Hehän todennäköisesti pääsevät vähitellen kulttuuriin sisälle ihan eri tavalla kuin me keski-ikäiset.

Koulu vaikuttaa helpommalta kuin suomalainen, vaikka kuria pidetään tiukemmin. Oppiaineita on vähemmän, toisaalta ne ovat jossakin määrin ehkä enemmän ajassa kiinni kuin Suomessa. Tuomas opiskelee applied IT:tä, joka vaikuttaa mielekkäältä. Kaikkea, mitä voi tehdä tietokoneiden kanssa, graafisen suunnittelun alkeita, tehtäviä, joissa pitää ottaa erilaisia hyötyohjelmia käyttöön. Koulu on ilmeisesti aika paljon sitä, että annetaan tehtäviä ja autetaan niiden tekemisessä. Sellaista, että opettaja opettaa, on vähemmän kuin Suomessa.

Perinteisiä kirjoja on käytössä vähän, sen sijaan kannettavat tietokoneet on kaikilla. Jos ei ole omaa, niin koulusta saa Macin. E-kirjoja on käytössä monessa oppiaineessa ja Internettiä hyödynnetään koko ajan. Läksyjä on paljon, kaikenlaisia harjoitustöitä ja niihin kohdistuu myös aika paljon painetta. Katriina on jättänyt jopa muutamana iltana tallille menon väliin läksyjen takia.

Juha edelleen miettii, miten integroitua työelämään täällä. Lääkärinoikeuksien saaminen on ison työn takana. Saattaa olla, että jotakin tekemistä löytyy vakuutusyhtiöistä tai työterveysalan yrityksistä. Kaikki samat ongelmathan, työkykyasiat, työhön paluun tukeminen yms ovat täälläkin olemassa, niitä vaan ratkaistaan enemmän yksityisten yritysten avulla, koska maa on läpikotaisin oikeistolainen. Toisin sanoen julkisella sektorilla ei ole työpaikkoja sillä lailla kuin Suomessa.

Koska Juhalla on aikaa, hän touhuaa kulttuuriasioissa. On alkanut soittaa sekä ostelee kirjoja, oli äsken kuuntelemassa kirjailijoita. Huomenna menemme Stingin ja Paul Simonin yhteiskonserttiin. Tuomo Prättälä musisoi täällä ensi viikolla, mutta lippuja ei enää saanut.

Vaikka Perth on kaukana kaikesta, omaa kulttuurielämää on, teatteria, juhlaviikkoja, konsertteja. Viime viikonloppuna täällä oli puisten jättiläisnukkien tapahtuma, jota oli katsomassa 1,2 miljoonaa ihmistä. Kaksi valtavaa puunukkea liikuskeli kaupungilla ja liitti kaupungin tarinaansa, jota on esitetty aikaisemmin ainakin Lontoossa, Pariisissa ja Santiagossa Chilessä. Onhan tässä seikkailussa sellaista Liisa Ihmemaassa-tunnelmaa. Tuo kuva on seinä nuorten koulussa.

Sopeutumista ja aboriginaaleja

Pahin kulttuurishokki alkaa ehkä taittua. Kyllähän täällä elää voi. Helpottaa, kun normaali arki kehittyy ja on hyvää, säännöllistä viikko-ohjelmaa. Nyt kun lapset ovat koulussa, aamusurffaukseen pääsee vain viikonloppuna. Rannalla on edelleen aamulla ihanaa. Tänään aloitin ranskan keskustelukerhossa ja siellä on mukavaa, aika samanlaista kuin siinä, jossa kävin Helsingissä.

Monet asiat ovat Australiassa hyvin samalla lailla kuin Suomessa, mikä välillä  hämmästyttää. Länsimainen elämänmeno on vaan niin samanlaista, ihmisten tekemiset, ilot ja huolet. Aboriginaalien asiat ovat kuitenkin jotakin ihan muuta.

Olen yrittänyt perehtyä abo-kysymyksiin, ja se on haastavaa. Koko manner oli abojen asuttama ennen kuin valkoinen mies tuli. Oli hyvin paljon erilaisia kansoja ja kieliä. Oli hyvin kehittyneitä, rauhanomaisia, luonnonläheisiä kulttuureja. Porukat olivat kuitenkin niin kivikaudella ja ovat tietyllä tavalla edelleen. Arvaa vaan miten siinä sitten käy, kun valkoinen mies tuo Toyotat, viinakset ja taudit.

Abo-politiikassa on ollut erilaisia vaiheita. Ensin heitä riistettiin miten vaan parisataa vuotta. Toisen maailmansodan jälkeen on ollut humaanimpia vaiheita, mutta ei välttämättä silti onnistumisia. 40-50-luvuilla päätettiin ryhtyä pelastamaan kansaa adoptoimalla lapsia valkoisiin perheisiin. Jopa puolet lapsista vietiin äideiltään. Ei se mennyt hyvin ja nyt puhutaan ’lost generationista’.

Sitten annettiin vastuu aboille itselleen. Harmi kyllä tuli isoja pettymyksiä abojen omien johtajien suhteen. Valta sokaisee heitäkin. Oli pahoja väärinkäytöksiä.  Nyt abot asuvat enimmäkseen pohjoisessa ja syvällä maalla erilaisissa yhteisöissä, joissa pääsääntöisesti ei mene kovin hyvin. Sairastavuus on suurta: diabetes, alkoholismi, mielenterveysongelmat, itsemurhat.

Aboja näkyy harvakseltaan kaupungissa. He näyttävät eksyneiltä ja painelevat täällä paljain jaloin. Perthissä he luottavat Royal Perth Hospitaliin. Sairastaminen on yhteisöllistä ja jos joku joutuu sairaalaan, puoli heimoa saattaa leiriytyä läheiseen puistoon. Naapurit eivät tykkää, koska ei sielläkään olla selvin päin.

Aboriginaaleja pelätään. Vankilat ovat täynnä väkivaltarikoksia istuvia heimolaisia, vaikka he alun perin olivat hyvin rauhanomaista väkeä. Vaikuttaa siltä, että nämä kokonaiset kansakunnat ovat niin rikki. Mitä on jäänyt jäljelle? Abojen taide on kiinnostavaa ja osa heistä elättää itsensä taiteella. Suuri osa nimistöstä on abo-kielten mukaista: Karrinyup, Joondalup, Kwinana. Vaikka aboriginaaleja nyt yritetään kaikin tavoin auttaa ja tukea, vähän kuulee tarinoita onnistumisista ja pärjäävistä abo-kansojen jäsenistä.