Sopeutuneena

Runsas vuosi vietetty Australiassa, tässä ajassa sopeutuu. Tämä tuntuu jo hyvin omalta. Olo on suorastaan auvoisaa, etenkin nyt kun olemme muuttaneet uuteen kotoisaan kotiin.

Pidän monista asioista Australiassa. Luonto on ihmeellinen. Papukaijoja on monenlaisia, punaviherkeltaisia, sellaisia vihreitä, joilla on keltainen rinkula kaulassa, sitten vaaleanpuna-harmaita galaheja. On myös valkoisia papukaijoja ja kaikkein uljaimpia mustia Cuckatoo-papukaijoja, joilla on joko punaista tai valkoista pyrstössä. Papukaijat mekastavat mukavasti. Äänet ovat muutenkin hauskoja, lintujen ja hyönteisten, on sirinää, kujerrusta ja sirkutusta, eikä useinkaan tiedä, mikä eläin ääniä pitelee.

Pidän myös tuoksuista. Nyt uudesta kodista pyöräilen noin kolme kilometria King’s Parkin kautta töihin. Puskapyörämatka on varsinainen etuoikeus. Saan kulkea luonnontilaisen metsän halki, ihmetellä kasveja ja eläimiä sekä nauttia eukalyptusten tuoksusta. Se on välillä vienompi ja kuumina päivinä voimakas, sitruunainen, ihana tuoksu.

Arki on hyvää ja rauhallista. Työ on tietty työlästä, eikä tämä vuosi ole enää innostusta täynnä niin kuin edellinen. Ensi viikolla selviää, miten yliopisto aikoo vähentää 300 työntekijää, n. 10 % henkilökunnastaan. Joudun olemaan puun ja kuoren välissä, head of schoolin-tehtävässä, toteuttamassa ylimmän johdon tahtoa ja jakamassa työpaikkojaan menettävien ihmisten ahdistusta.

Lääkärintyöhön pääsy on edelleen epäselvää. Olen tehnyt vetoomuksen ja odotan vastausta. Johtopäätös prosessista kuitenkin on, että on aika etsiä töitä sellaisesta maasta, jossa pääsen lääkärintyöhön ja voin tehdä myös kliinistä tutkimusta. Selvityksiä on tekeillä. Vaikuttaa siltä, että olemme täällä vielä vuoden ja sen jälkeen palaamme Eurooppaan, ehkä emme kuitenkaan Suomeen.

Pitää siis iloita joka hetkestä tässä kauniissa maassa ja omassa uudessa kodissa. Laitan tähän kuvan olohuoneesta, niin ja alussa oli meidän ulko-oven ikkuna. Piti tänään siivota tarkastajaa varten, niitä kun käy vuokralaisen luona kolmen kuukauden välein.

Ei ruusuilla tanssimista

Maahanmuuttajaa koetellaan. Eilen kävin allekirjoittamassa 12 kk vuokrasopimuksen toiselle vuodelle uudesta unelmatalosta. Vuokrasopimukset ovat sitovia, täällä nyt ollaan seuraava vuosi. Paluumatkalla tarkistin sähköpostin ja vihdoinkin: vastaus lääkäriksi laillistamiseeni oli saapunut.

Vastaushan oli tietysti negatiivinen. En vieläkään pääse aloittamaan lääkärintyötä täällä. Prosessi on pitkä ja monimutkainen. Aloitin sen vuosi sitten, ja olen toden totta yrittänyt parhaani. Suurin osa on paperien käännättämistä ja toimittamista. Haetaan leimoja rauhantuomarilta, 'justice of peace'. Sitten on epämiellyttävämpiä osuuksia. Pitää sietää erilaisten viranomaisten epäluuloa ja vierautta. Toistuvasti todistaa, ettei ole tullut rikoksia tehdyksi, eri tavoin. Tunnelma on näissä yhteyksissä monesti epäilevä ja torjuva.

Lääkäriksi Australiassa voi tulla monella tavalla. On useita erilaisia 'pathways'. Olen saanut apua hyväntahoiselta organisaatiolta 'Rural Health West', jossa on Georgie-niminen konsultti, joka auttaa ja sparraa kaikessa. Georgiekaan ei tiennyt, että tämä pathway, jonka valitsimme, vaatisi tenttejä.

Niin kuitenkin kävi, minut määrättiin suulliseen tenttiin. Se oli Melbournessa syyskuussa. Mitään tenttivaatimuksia tai valmisteluohjeita ei ollut: mitä vaan lääketieteestä voidaan kysyä. Valmistauduin silti niin hyvin kuin voin. Ystävällinen yleislääketieteen perustaja-professori Max Kamien (melkein 80 v), piti harjoitustentin ja ohjeisti. Ennen tenttiä olin kolme päivää Melbournessa yleislääkäripäivillä, jossa kuulin uusimmat tärpit yleislääketieen linjoista.

Kuvittelin, että tentti meni aika hyvin, vaikka vaikea se oli. Viisi caseä, tentaattoreina kaksi yleislääkäriä ja yksi maallikkoedustaja, 12 min per case. Oli aboriginaalien mielenterveysongelmia, homoseksuaalien tippuritartuntoja yms normaalia työtä. Ongelmia tuotti ensimmäinen tapaus, jossa 30 v äiti tuo vastaanotolle 1 v lapsen, jolla kaksi päivää sitten on ollut bronkioliitti. Äiti haluaisi nyt antibioottia lapselle. Tajusin aika pian, että Australiassa ja Suomessa on erilainen määritelmä bronkioliitille. Täällä mikä tahansa vinkuna, jopa vuoden ikäisillä on bronkioliittia, kun meillä se on enemmän pikkulasten sairaalahoitoa vaativa tauti.

Komitea totesi, että olin epävarma bronkioliitin hoidossa (harvalla enemmän kokemusta lasten räkätaudeista kuin meikäläisellä, neljän lapsen äidillä). Komitea ei voinut suositella, että ryhtyisin toimimaan aivan itsenäisenä yleislääkärinä. Kuitenkin he suosittelivat, kokemukseni huomioiden, että voisin aloittaa praktiikan siten, että ensimmäiset 3 kk olisin toisen lääkärin ohjauksessa ja päivittäisin tietoni lasten infektiotaudeista.

Toimitin sitten nämä tiedot ja päivitetyn ohjaussuunnitelman lääkärinoikeuksia myöntävälle toiselle viranomaiselle. Eilen sain tuloksen: komitea ei ole vakuuttunut. En saa lääkärinoikeuksia. Voin valittaa ja niin aion tehdä.

On kolme syytä, miksi haluan lääkärintyöhön: 1) se on osa työsopimustani täällä, tulee vaikeuksia, jos en tee kliinistä työtä 2) on hankala opettaa kandeja, jos ei itse ole praktiikassa 3) en halua menettää kliinisiä taitojani, lääkärin työ on merkittävä osa identiteettiäni.

Soitin eilen esimiehelleni dekaanille, jota olen pitänyt ajantasalla ja kysyin miten nyt käy. Hän sanoi, että 'take it easy', ei mitään. Hän puhuu kanslerille; ehkä sopimustani voidaan muokata tms. Yliopisto on tyytyväinen työhöni: on saatu strategia tehdyksi, tutkijakoulu pyörii, uusia väitöskirjaoppilaita rekrytoitu ja autan dekaania hänen Kiina-yhteistyössään.

Hankala tilanne. Paitsi raastavaa ja nöyryyttävää, lääkärinoikeuksien saaminen on myös kallista. Sijoitanko toiset 5000 dollaria siihen, että pääsen uudelleen Melbourneen nöyryytettäväksi? Voisiko valitus tuottaa tulosta? Ehkä pyydän apua dekaanilta, emeritusprofessorilta, yle-yhdistyksen puheenjohtajalta, jonka ohjauksessa olisin Mandurahissa toiminut.

Vaikka kyllähän tässä elämää oppii. Jos maailma potkii näin päähän tällaista hyväosaista maahanmuuttajaa, minkähänlaista ynseyttä kaikki ne saavat osakseen, jotka eivät muuta vain seikkalunhalusta vaan sotaa pakoon. Jäin kuuntelemaan Pentti Linkolan kommenttia siitä, että ihmisen olisi hyvä pysyä kotiseudullaan. Niin se varmasti pääsääntöisesti onkin. Silti aina on meitä seikkalijoitakin ollut ja vaihto rikastaa kulttuureita. Tämä tarina jatkuu ja kerron miten käy.

Taas mennään

Olen taas matkalla, Dubain kautta Barceloonaan kokoukseen. Lentokoneessa näkyy Mielensäpahoittaja! Kyllä tulee koti-ikävä, kun katsoo suomalaisia syksymaisemia ja Kari Tapio laulaa Myrskyn jälkeen.

Tämän reissun jälkeen saa matkustaminen riittää ja pysyn tyytyväisenä Perthissä vaikka kuinka pitkään. Ajan pyörällä töihin ja nautin tuoksuvista eukalyptuksista. Illalla tallille lantaa lapioimaan. Uusi hevonen Ricci on varsinainen ilonaihe. Aina hyvällä tuulella ja kehittyy tunneilla hyvin.

Oikeastaan hevosen takia ostin Dubaista kameraan uuden linssin, josta nyt poden huonoa omaatuntoa. Se on ehkä turhuutta, kun nykyään ehkä saa parempia kuvia iPhonella tai pikkukameralla kuin järjestelmäkameralla. Silti mukava palata vanhaan ja yrittää ottaa kuvia kunnon kameralla.

Meillä on edessä asunnon vaihto vuodenvaihteessa. Jouluna tulee paljon vieraita, viisi poikaa, kaksi miniää ja yksi tyttöystävä ja vielä yksi pariskunta. Nykyinen talo on turhan suuri ja vuokra korkea, muutamme pienempään. Yritämme löytää toisen asunnon ennen joulua niin, että voimme majoittaa osan vieraista sinne.

Asuntoja on hyvin tarjolla. Australiassakin on jonkinlainen laskusuhdanne. Rautamalmin hinta on matalalla ja kaivoksia on suljettu. Tulevaisuus näyttää hieman epävarmalta. Säästöjä tulee todennäköisesti ensi vuonna, tuskin kuitenkaan siihen malliin kuin Suomessa.

Epävarmuutta on myös lääkärintyön suhteen. Edelleen on epäselvää, saanko lääkärinoikeudet. Asian pitäisi selvitä tässä kuussa. Selvitin suullisen tentin siten, että joudun olemaan jonkinlaisessa ohjauksessa kolme ensimmäistä kuukautta. Sitten tehdään raportti ja sen jälkeen ehkä voin toimia itsenäisenä ammatinharjoittajana, ehkä.

Jos ei lääkärintyö lähde sujumaan, pitää tehdä paluusuunnitelmaa. On hankalaa olla opettajana yliopistolla, jos ei tiedä, miten asiat käytännössä hoidetaan. En halua menettää kliinisiä taitojani olemalla poissa liian pitkään lääkärin työstä. Nyt kuitenkin näyttää, että asia voi onnistuakin ja oleskelu Australiassa voi jatkua. Päivä kerrallaan.

Broome

Meillä on yliopistolla käynnissä strategiaprosessi, jonka vuoksi pääsen käymään eri puolilla Länsi-Australiaa. Olemme tehneet strategiaa oikein rauhassa maaliskuusta saakka ja nyt lopuksi käymme luonnoksen kanssa vielä eri opetuspisteissä, jottei suunnitelmasta tulisi liian Perth-keskeinen.

Tämä School, jonka vetäjä olen, on siitä erikoinen, että toimintaa on Albanystä Broomeen, 14 paikkakunnalla. Pääasiassa tämä liittyy siihen, että UWAssa toimii Rural Clinical School, jossa opiskelijat ovat toiseksi viimeisen vuoden kokonaan ’maalla’, käytännössä pikkukaupungeissa, joissa on myös aluesairaalan tapainen. Koska Mummu on meillä käymässä, kotona olevan nuoren ei tarvitse jäädä yksin, ja Juha on päässyt mukaan näille matkoille.

Broomessa on n. 25 000 asukasta, ja se on Kimberleyn alueen pääkaupunki. Kimberley on valtava, täältä Broomesta kauimpaan opetuspisteeseen on yli 1000 kilometriä. Pienkoneilla lennetään paljon. Aboriginaaleja on väestöstä n. 60 %.

Broome kiinnostaa opiskelijoita ja nuoria lääkäreitä. Kävimme sairaalassa, jota pyörittävät yleislääkärit niin kuin aluesairaaloita yleensäkin. Spesialistit käyvät vain silloin tällöin, esim. kirurgit leikkaamassa. Broomessakin edelleen synnytetään, vaikka synnytyksiä on vain n. 150 vuodessa. Kaksi kätilöä on koko ajan vuorossa eikä heille ole keksitty mitään muuta mielekästä oheistehtävää. Yleislääkärit hoitavat synnytykset ja tekevät myös sektiot. Riskiraskaudet lähetetään ennalta Perthiin.

Lounaalla Broomen lääketieteen opiskelijoiden kanssa.















Dialyysiyksiköitä on Kimberleyssä paljon, koska munuaisten vajaatoiminta on todella yleistä aboriginaaleilla. Diabetes todetaan liian myöhään ja komplikaatiot ovat jo ehtineet kehittyä. Jossain vaiheessa oli yritetty myös munuaisten siirtoja, mutta tällä hetkellä niitä ei tehdä. Muutama tapaus oli muistissa: hylkimisenestolääkkeiden ottaminen ei oikein sujunut, lisäksi Kimberleyn olosuhteissa infektioita on niin paljon, että sekin on siirrännäisten kannalta hankalaa.

Aboriginaaleja asuu aika paljon Broomen kaupungissa, mutta vielä enemmän pienillä paikkakunnilla pitkin Kimberleyä. Heitä ei juurikaan ole enää ns. puskassa, vaan valtio on rakentanut heille talot. Täällä Broomessa alkuperäisiä asukkaita näkee aika paljon. Päivisin he viettävät aikaa puiden alla varjossa rupatellen. Osa on töissä, mutta suurin osa ei. Aikaisemmin aika meni keräilyyn ja ruuanhankintaan, enää ei, ja se on ongelma.

Eilen kävin aborginaalien terveysaseman laajennuksen avajaisissa, joihin tuli myös terveysministeri. Oikein hieno ja mukavannäköinen terveysasema, lapsille hieno leikkipaikka. Paljon haasteita on terveyden edistämisessä, mutta työtä tehdään innokkaasti.

Aboriginaalien kylissä vieraileva suun terveydenhuollon kuorma-auto.

Tapasin myös KAMSin eli Kimberleyn aboriginaalien terveyspalveluiden johtajan. Hän sanoi, että suurin haaste tällä hetkellä on ICE eli metamfetamiini, joka on paljon alkoholia pahempi vitsaus tämän kansan keskellä. Ilmeisesti sitä tuotetaan täällä paikallisesti tai ainakaan tulovirtoja ei saada tukituksi. ICE aiheuttaa erittäin hankalia psyykkisiä oireita, aggressiivista psykoottisuutta. Aluesairaalaan oli äskettäin saatu suljettu mielenterveysosasto ilmeisesti ihan näistä syistä. Kuntoutuspaikkoja ei kuitenkaan löydy näille ihmisille. KAMSin johtaja kertoi, että väki viestii toisilleen ICEn saapumisesta ilotulituksilla. Ja talo, josta tavaraa saa, selviää siitä, että puhelinlangalla roikkuu kenkäpari.

Äitejä ja lapsia vaivaa anemia. Vaikka maa on punaisenaan raudasta, aboriginaalit eivät ilmeisesti enää juurikaan syö mitään paikallista, vaan halpaa muualta tuotua ruokaa: vaaleaa leipää ja makeita juomia. Yli puolet 6 kk ikäisistä vauvoista kärsii raudanpuuteanemiasta. Lihaa ilmeisesti syödään vähän ja jos sitä onkin perheen padassa, parhaat palat menevät miesväelle, eivät äideille ja lapsille.

Broomesta on tulossa myös turistipaikka. Näkemistäni trooppisista paikoista tämä on kyllä kiinnostavin: historiallinen, oikea elävä kaupunki ja uskomaton luonto ympärillä. Broomen lahti, Roebuck Bay, on Australian uusin kansallispuisto tai siis Marine park, jossa on päivittäin n. 10 metrin vuoroveden vaihtelut. Olimme tänään lahdella ekoturistiretkellä. Siellä on kahdenlaisia delfiinejä: pullonokkia ja sitten pienempiä Snubfinejä. Tämä laji on todettu omakseen vasta 2005. Hyvin samanlaisia delfiinejä asuu hiukan pohjoisempana, ja näitä pitkään luultiin samaksi lajiksi. Snubfineillä on pullonokkia pienempi evä, ne ovat hyvin rauhallisia, hitaasti uivia eläimiä. Näimme myös isoja merikäärmeitä, kilpikonnia ja monenlaisia lintuja. Dugongeja eli isoja merilehmiä emme nähneet. Aboriginaalit kuulemma saavat metsästää niitä yhden viikossa ja tekevät niin, mikä on oppaamme mukaan on liikaa (eikä ratkaise anemiaongelmaa…).

Merikäärme, todella myrkyllinen, mutta ei onneksi ihmisistä kiinnostunut.

Snubfin dolphin, jos tarkemmin katsoo oikean puoleista, voi nähdä sen pallomaisen päänmuodon.

Erikoinen paikka tämä Broome. Tapaamani lääkärit täällä ovat päteviä ja motivoituneita ratkomaan näitä hankalia kansanterveysongelmia. Ymmärrän hyvin, että tänne saadaan varsin helposti työntekijöitä: vaativa, tärkeä työ ja ihmeellinen paikka asua. Ympäri vuoden voi nauttia lämpimistä illoista ja upeista auringonlaskuista.

Seikkailu jatkuu Shanghaissa

Blogi on unohtunut vähäksi aikaa; nyt pitää kuitenkin kirjoittaa, kun on ollut niin mielenkiintoista.

Olen ollut Kiinassa edistämässä yleislääketiedettä. Meidän yliopisto, UWA on jo useamman vuoden pyrkinyt yhteistyöhön Shanghain yliopiston kanssa. Tällä kerralla pääsin dekaanin mukaan puhumaan yleislääkärin työstä osana terveydenhuollon järjestelmää.

Kiina käyttää terveydenhuoltoon bruttokansantuotteesta vain n. 4 %, kun OECD-maiden keskiarvo on n. 10 % (ja sitten USA saa vakuutuksineen menemään 18 %, mutta se onkin toinen tarina). Kiinan talouskasvu on ollut niin kiihkeää, että vaikka osuus kansantuotteesta ei ole noussut, rahaa on riittänyt terveydenhuoltoonkin ihan mukavasti. Nyt kuitenkin kasvu hiipuu ja siksi järjestelmältä vaaditaan tehokkuutta. On siis satsattava toimivaan perusterveydenhuoltoon.

Kiinan terveydenhuoltojärjestelmä vaikuttaa moninaiselta ja hiukan kaoottiselta. Aikaa potilaille on vähän, erikoislääkärille voi hakeutua suoraan. Kun järjestelmä ei toimi, potilaat ovat vihaisia ja useita lääkäreitä tapetaan vuosittain työssään. On Community hospitals ja General hospitals. Jälkimmäiset ovat hyvin kehittyneitä spesialistilaitoksia. Sellaisessa olimme puhumassa; sairaala näytti ihan vastaavalta kuin Suomessa.

Kaikenlaisia jänniä juttuja: hisseissä matot, jotka vaihdetaan joka päivä. Niissä lukee päivän nimi. Jos on päivystänyt oikein paljon, eikä muista mikä päivä on, voi käydä hississä katsomassa.  Ja vessat: reikä lattiassa, ei paperia.

Pääsimme käymään geriatrisella vuodeosastolla, joka oli erityispaikka vanhoille ansioituneille puolueen jäsenille. Osastolla oli myös geriatrinen tehohoitoyksikkö. Huh huh, siellä pidettiin koneissa hengissä ihan satavuotiaan näköisiä sankareita. Ihan pahaa teki, ja heti piti ottaa puheeksi hoidon rajat ja keskustellaanko sellaisista asioista. Kunnioitus näitä sankareita kohtaan on niitä suurta, että ilmeisesti aika paljon resursseja laitetaan elämän pitkittämiseen.

Pidimme luennot englanniksi ja ne tulkattiin kiinaksi. Meillä oli tulkkina nuori lääkäri Howard, joka oli asunut pari vuotta USAssa , puhui hyvin englantia ja erikoistuu kardiologiksi. Kiinalaislääkärit tekevät kovasti töitä ja osa heistä oli luennoilla aika väsyneitä, iloinen kuorsaus kuului takarivistä. Osa kuitenkin vaikutti todella innostuneelta aiheistamme, teki kysymyksiä ja toivoi yhteistyön jatkumista.

Sitten iltaohjelma: molempina iltoina syötiin erittäin hienoissa paikoissa kanslerien ja huippukirurgien kanssa. Kiinalaisten illanviettotapa on jännittävä. Kesken aterian hypähdetään vähän väliä ylös ja lähdetään kilistelemään laseja toiselle puolelle pöytää. Ensin isäntä käy tervehtimässä tällä tavalla kaikkia vieraita ja sitten vieraiden odotetaan tekevän samanlaisia pyrähdyksiä. Ensimmäisenä iltana tämä tapahtui riisiviinan kanssa. Onneksi tasa-arvo ei ole edennyt vielä niin paljon, että naisten pitäisi osallistua kaikkeen. En juonut riisiviinaa. Tunnelma on riehakas, naurunremakkaa ja hypähtelyä. Väittäisin, että iltaohjelma oli päiväohjelmaa vaativampaa.

Matkan kohokohta oli, kun menimme tutustumaan paikalliseen toimintaansa aloittamassa  olevaan terveyskeskukseen. Tuskin olimme sisään päässeet, kun ensimmäinen potilas kärrättiin sisään pyörätuolilla. Pidimme sitten australialaisen maalaislääkärikollega Peterin kanssa eräänlaisen ’master classin’, yhdessä näytimme, miten yleislääkäri kohtaa potilaita, tutkii, diagnosoi, kuuntelee, tukee. Kiinalaisilla yleislääkäreillä on vain kolme minuuttia per potilas, ja jopa sata potilasta päivässä. Siinä kyllä riittää kehitettävää.

Lääkärintyö Kiinassa vaikutti aika samanlaiselta kuin missä vaan. Molemmat potilaat olivat n. 70 v, ja vaikka he olivat hoikkia ja hyväkuntoisia, molemmilla oli diabetes. Käytiin sitten läpi diabeteksen ja liitännäissairauksien hoitoa. Kumpikin otti vastaanoton lopuksi esille vielä muita asioita: herralla oli perhehuolia ja rouvan elämä tyhjää, kun lääkäri oli kieltänyt Tai-Jin. Molemmat potilaat poistuivat tyytyväisinä, kun olivat kerrankin tulleet perusteellisesti kuulluiksi.

Esimieheni dekaani esittelee hyvää terveydenhuollon järjestelmää. 

Illalla joen rannassa, Shanghain uudempi puoli. Toisella rannalla on vanhoja ranskalaisen ajan rakennuksia.

Tiistain matto hississä, systeemi toimii.

Kiinassa hoitajilla on edelleen hilkat päässä ja tämä kaarti pitää hyvää huoltaa vanhoista puoluesankareista.

 Ensimmäinen potilas, 70-vuotias mies, jalka kipeänä ja perhehuolia.

Peterin, aussikollegan kanssa haastattelemme ja tutkimme potilasta, ja yleislääkärin uraansa aloittavat  kiinalaiskollegat katsovat.

Toinen potilas, 69-vuotias rouva, paljon sairauksia ja päivät tyhjät, lääkäri on kieltänyt Tai-Jin. Hän sai 'second opinionin', suosittelimme, että hän jatkaisi Tai-Jin pehmeämpiä muotoja.

Loma, loma, loma!

Vajaan viikon päästä lähdetään Suomeen kesälomalle. Olen jo pakannut matkalaukkua. Kauan kaivattu matka tuntuu pidemmältä, kun valmistautuu ajoissa. Tosin pakkaaminen on tähän mennessä kohdistunut pääosin jo kotimaahan palanneen lapsukaisen kamppeisiin. Vien pojalle ison kasan lukiokirjoja, vaateita ja kenkiä, toivottavasti hän ilahtuu.

Loma tulee tarpeeseen. Olen päässyt hyvin työhön kiinni, mutta kaikki voimat ja taidot se vie, on vaativaa ja intensiivistä. Länsi-Australialla on mahtavat luonnonvarat ja rautamalmin hinta on pitkään ollut korkealla. Ei enää, valtion kassa on tyhjä. Myös yliopistot joutuvat säästämään. Onneksi olen ollut tässä samassa tilanteessa ennenkin, kunnassa ja yksityisellä työnantajalla. Muistan, että vähemmälläkin voi pärjätä.

Meidän yliopistossa päätettiin muutama vuosi sitten siirtyä n. 5,5 vuoden lääkärinkoulutuksesta nelivuotiseen post graduate-tutkintoon. Opiskelijat eivät siis enää ole lapsukaisia, vaan heillä on kolmen vuoden yliopistotutkinto jo olemassa, ei välttämättä luonnontieteitä kuitenkaan. Ensimmäiset nelivuotiset ovat nyt toisella kurssilla, lisäksi meillä on 'vanhanmallisia' 5. ja 6. kurssilaisia.

Nyt haasteena on, että yleislääketieteen opetus menee 1,4 milj AUD yli budjetin. Kukaan ei ole kuitenkaan kovin huolissaan. Yleislääkäreillä on ollut aika lailla vapaat kädet suunnitella uutta koulutusta: "Tehkää hyvä, maksoi mitä maksoi". Sama meno varmasti muilla oppialoilla. Nyt sitten ihmetellään, miten toimitaan, kun rahaa ei enää tulekaan valtionkassasta entiseen malliin. Tähän liittynee se, että edellinen dekaani sai potkut eikä uutta ole löydetty.

Meillä on laskennat käynnissä, mitä mikin maksaa, mutta pitkällistä se on. Harmi kyllä, entisen koulutuksen kustannuksista ei ole sen parempaa tietoa, että ei ole oikein vertailupohjaa. Varmaa on, että muutosta vielä saadaan johtaa. Voi olla, että opettamisen hienous on mennyt vähän liiallisuuksiin. Nämä nykynuoret oppivat kuitenkin netistä ja vaikka mistä, tarvitseeko lähiopetusta olla ihan niin paljon? Esim. vatsan tutkimista opetimme kolme kertaa, ensin opiskelijat tutkivat kaksi kertaa toisiaan ja kolmannella kerralla oli maksetut vatsapotilaat paikalla.

Ja sitten olen väsynyt taistelemaan päästäkseni lääkärintöihin. Se vaatii pitkien lomakkeiden täyttämistä, käännöksiä ja niiden oikeaksi todistamista rauhantuomarilla. Vaikka parhaansa tekee, ei se riitä. Kun kysyttiin internshippejä, selvitin erikoistumiseen tekemäni sairaalapalvelut. Ei se ollutkaan se, vaan ensimmäiset 12 kk valmistumisen jälkeen. Taas uudet paperit ja käännökset. Seuraava ongelma oli, että 'health centre physician' Punavuoren terveysasemalla herätti epäilyksiä. Mikä se sellainen on, vastaako ollenkaan Australian korkeita vaatimuksia? Kun siitä on 25 vuotta, on hiukan hankala saada tarkempaa kuvausta virallista tietä. No, onneksi riitti, että annoin oman selontekoni ja vannoin rauhantuomarin edessä sen olevan totta.

Mutta ei, nyt viranomainen keksi, että yliopistotyöni osalta ei tieto vielä riitäkään. Tarvitaan 'supervised practice plan'. Eli pitää tehdä kehittymissuunnitelma, kuvata, mitkä ovat oppimistavoitteeni, miten usein tapaamme esimiehen kanssa yms, jee! Harmi vaan, että vs. dekaani livahti jo kuukaudeksi lomailemaan Italiaan. Summa summarum, jos haluat muuttaa Australiaan, hanki lehmänhermot ja lomakeosaamista. Ja pidä lomaa.

Valokuvia ja puheita

Vaikeinta ulkomailla työskentelyssä on puheiden pitäminen ja eilen jouduin pitämään kaksi! Ei se ollut lempipuuhaa Suomessakaan, mutta kun tuntee kulttuurin ja voi siteerata Matti Nykäsen viisauksia, yleensä siitä jotenkin selviää. Täällä on ihan toinen tilanne.

Eilen meillä oli oman työpaikan strategiapäivä ja tehtävääni kuului toivottaa ihmiset tervetulleiksi ja yrittää sanoa jotakin innostavaa alkuun. Haastava juttu, koska tilannehan on se, että leikkuri alkaa käydä yliopistolla, koska talouskasvu on pysähtynyt, rautamalmin hinta alhaalla ja miinuksella on menty liian pitkään. Olin kirjoittanut aamun puheesta avainsanat paperille ja jotenkin siitä selvisin. Ei aplodeja.

Suoraan strategiapäivästä iltatilaisuuteen. Kun ei osaa sanoa ei, olin dekaanin puolesta tuomarina tilaisuudessa, jossa arvioitiin loppuvaiheen opiskelijoiden esityksiä valinnaisista harjoitteluistaan. Tilaisuus oli hieno, yliopiston taidegalleriassa. Ensin tutustuttiin opiskelijoiden valokuviin ja nautittiin virvokkeita. Sitten istuttiin kuuntelemaan esityksiä. Tähän tuuraukseen kuului avauspuhe, jota en ollut erityisemmin valmistellut. Yritin sitten repiä tuosta hienosta valokuvausnäyttelystä jotakin humanismia kehiin. Aplodit eivät olleet intensiiviset.

Sitten jury kokoontui, lisäkseni kaksi mukavaa pappaa, saimme arviointilistat. Neljä opiskelijaa puhui, kukin 15 minuuttia. Ensimmäinen kotoisin Sri Lankasta, kiinnostunut psykiatriasta ja palasi kotimaahansa tekemään harjoittelun vankimielisairaalassa. Vauhdikas puhe, hienot diat, hurjia kokemuksia, lääkäreitä puukotetaan, vankien itsemurhakuolleisuus korkeaa. Kuitenkin hyvin inhimillisiä kokemuksia ja opiskelijan johtopäätöksenä, että Sri Lanka pitää hyvää huolta vangeistaan. Annoin n. 90 % pisteistä, niin hyvä esitys oli, upea loppuhuipennus, jossa opiskelija siteerasi Nelson Mandelaa.

Toinen, kirurgiasta kiinnostunut opiskelija oli ollut Samoalla. Siellä kansaa piinaa lihavuus, diabetes ja karmeat säärihaavat. Amputointiahan siellä sitten pääsi opiskelemaan. Tämä opiskelija kunnostautui hyvällä kansanterveysnäkökulmalla, hän oli kuvannut samoalaisten ruokakauppojen antimia, entisiä ja nykyisiä aterioita. Mäkkäri on avannut toimipisteen Samoallakin. Hieno esitys, mutta ei niin vahva ja valovoimainen kuin ensimmäinen, annoin n. 70 % pisteistä.

Numero kolme aloitti puhumalla indonesiaa, hän oli ollut Jakartassa, ihan perusaussi, mutta oppinut kielen asuttuaan siellä lapsena 13 vuotta. Mikä esiintyjä, filmitähden näköinen nuorimies ja mieletön läsnäolo. Kyllä siinä tuomaritädin silmä lepäsi. Diat olivat erinomaiset, kaikki kuvia sairaalan tilanteista, vain lyhyt teksti kunkin kuvan alareunassa. Ja aiheena obstetriikka, joka taitaa olla tämän nuoren tuleva ala. Osasi nostaa yleisön tunteet esiin näyttämällä ensin kuvan ensimmäisestä vauvasta, jonka auttoi maailmaan ja sitten toisen kalpeasta, menehtyneen vauvan kädestä. Olin aivan vaikuttunut, kuitenkin tämän karismajättiläisen sanoma ei ollut ensimmäisen puhujan tasolla, joten annoin hänelle pisteen vähemmän kuin ensimmäiselle.

Neljäs puhuja oli ensimmäinen naispuolinen ja hän oli tehnyt harjoittelunsa Australian pohjoisosassa. Nyt päästiin aboriginaalien maailmaan. Vaikka olisi niin mielelläni tukenut naispuolista osallistujaa tässä kisassa, hän jännitti, huusi mikrofoniin, eikä saanut meitä mukaansa.

Jännittävä tulosten laskenta: miten muut tuomarit olivat antaneet ääniä? Näin vain oikeanpuoleisen naapurini äänet ja ne olivat ihan päinvastoin kuin minulla. Toinen oli kuitenkin ollut samoilla linjoilla kanssani: srilankalainen voitti. Ja sitten oli amerikkalaistyyliset seremoniat, kukitukset ja halaukset. Kävin vielä lopuksi jututtamassa puhujia ja yritin antaa jokaiselle yksilöllistä kannustavaa palautetta.

Väsyneenä kotiin 12 tunnin työpäivän jälkeen. Työ sujuu ja on hauskaakin, mutta tämä puhehomma pitäisi jotenkin ottaa haltuun. Näissä brittikulttuureissa sellaiset taidot hankitaan jo koulussa. Tämän kun vielä opin niin kyllä se siitä.