I love Australia

Huh, huh, mikä viikko! Ennen tänne tuloa ajattelin, että olisiko tämä viimeinen kerta Australiassa, mutta nyt ei enää tunnu siltä. Niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa tapahtumassa, että jos vaan pääsen takaisin, niin ilomielin tulen. Paljon ihmisiä, joista en haluaisi päästää irti.

Reilu viikko matkalla on ollut yhtä haipakkaa. Ensinnäkin kiire ehtiä kaikkiin lempipaikkoihin uudelleen ja sitten paljon tapaamisia. Tiistaista torstaihin olin yliopistolla, jatkoin 'häntiä',  ohjasin väitöskirjaoppilaita. Mukavalta tuntuu se, että useat niistä asioista, joita täällä tuin liikkeelle, jatkuvat hyvin eikä tehty työ tunnu menneen hukkaan.

Säät onneksi suosivat sillä tavalla, että viikon keskellä oli hiukan viileämpää eikä kokouksissa istuminen haitannut yhtään. Nyt viikonlopuksi tuli taas lämmin ja kaunis sää. Aamulla riensimme rannalle Mettam's poolille, jossa oli mukavaa suomalaisseuraa. Käytiin uimassa, vaikka vesi ei vielä ole kovin lämmintä, kirkasta kuitenkin ja snorklatessa kaloja näkyvissä.

Monenmoisia uusia yhteistyökuvioita ja suunnitelmia on vireillä. Saa nähdä, mitä niistä kaikista irtoaa. Ausseissa mukavaa on sellainen 'can do it'-asenne. Kun toimeen tartutaan, mitä vaan voidaan saada aikaan.

Ja sitten tämä Australian luonto puree edelleen ihan täysillä. Ensinnäkin monenmoiset eukalyptus-puut, jotka myös tuoksuvat. Sitten kaikki muu luonnon monimuotoisuus, kasveista löytyvät uskomattoman monet variaatiot. Pään päällä kirkuvat papukaijat. Olemme käyneet kävelemässä Kings Parkissa, joka on uskomaton luonnonpuisto suurkaupungin keskellä.

Toinen keidas on M'lissin talli. Palasimme heti entisiin ratsastuskuvioihimme. Ratsastin kaksi kertaa tällä viikolla isolla vanhalla laukkahevosella, jonka nimi on 'Dane Hill'. Se on hieno ja kiva hevonen, mutta niin herkkä, että hiukan pelkään sitä. Jos teet väärän liikkeen ja se muistaakin vanhat kilpa-aikansa ja lähtee alta... Hyvin meni silti, enkä pudonnut. Ratsastaminen M'lissin paikassa on erityistä. Ei vaan hevonen ja se mitä tehdään, vaan paikan tunnelma ja estetiikka, jännä pala maaseutuelämää kaupungissa.

Hyvä uutinen on, että verraton ratsastuksenopettajamme M'liss on luvannut tulla Suomeen ensi kesänä. Tänään innokkaasti suunnittelimme ohjelmaa, mihin viemme M'lissin. Hän haluaa pitää myös tunteja ja tavata entisiä ja uusia oppilaitaan.

Nostalgiaa Perthissä

Palasimme kymmenen kuukauden poissaolon jälkeen Perthiin. Käymään vaan, reilun viikon lomalle. Päätimme tästä jo täältä lähtiessä. Tytär ehti kahdessa vuodessa niin leimaantua tähän maahan, että lähdön helpottamiseksi oli hyvä sopia mahdollisimman pikaisesta paluusta.

Tänään oli Perthissä kevään ensimmäinen todella lämmin päivä, +31. Täydellinen päivä, linnut lauloivat aamulla kevättä, kaikki kukkii. Ja ne tuoksut, joita tämä kaupunki on tulvillaan. Yöllä jo lentokentällä eukalyptusten tuoksu osui limbisessä järjestelmässä aivan oikeaan kohtaan.

Sellaiselle, joka kaipaa luonnon kauneutta ja ilmaston ihanuutta, Perth on ihan ehdoton paikka. On se vienyt ison palan minunkin sydämestäni. Päivä on ollut täynnä nostalgiaa, joka tulee sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Tällainen paluu on täynnä hellänkipeää tuskaa. Meillä oli niin hyvä elämä täällä. Tutustuimme moniin ihaniin ihmisiin. Luonnon kauneus ympärillä, leppoisat säät, meri, Australian elämänmeno. Australia on 'Lucky country', omaa hyvät luonnonvarat ja toimivan yhteiskunnan. Eilen se näkyi esim. siten, että Qantaksen lennolla pakollinen turvaopastus oli viety videoklipeiksi eri puolilta maata, joissa näkyivät paitsi luonnon ihmeet myös ihmisten vuorovaikutustaidot.

Yksi osa oli kuvattu King's Parkista, josta ylläoleva kuvakin on. Olin siellä tänään lounaalla työnohjaajani kanssa. Olemme myös käyneet kaupoissa, tallilla tapaamassa M'lissiä ja sitten illallisella rannalla Ninan ja Adrianin kanssa. Kaikki on tuttua ja samanlaista kuin vuosi sitten.

Samalla, kun kuuntelee ihmisten tarinoita matkalla, niin huomaa, että maailma on nykyään tällainen, aika suuri osa ihmisistä muuttaa kotimaataan, vapaaehtoisesti tai pakosta. Kokemus maahanmuuttajana olemisesta on ollut tärkeä, se miten ei ymmärräkään kaikkea, sävyjä, tapoja ja käytäntöjä. Mietimme tietysti, olisiko pitänyt jäädä. Ei se ollut mahdollista, monestakaan syystä. Hiukan nuoremmille ihmisille pysyvä maan muutto on ehkä helpompaa. Tästä tulee kiinnostava viikko, muistamista, tunteita ja tunnelmia, ei onneksi pelkkää kipua.

Ratsastusta Rotorualla

Sisareni toivoi paljon maisemakuvia Uudesta Seelannista ja tässä niitä tulee. Tänään lähdimme tyttären kanssa ratsastusretkelle Rotoruan takamaille. Maisemat olivat niin hienot, että huomenna Juhakin haluaa mukaan.

 Maasto oli kumpuilevaa jo heti tallilta lähdettäessä.

 Digitalis-kukka rehotti pellonpientareilla.

 Lähdettiin nousemaan ylämäkeen ja yksi tulivuorijärvistä tuli näkyviin vasemmalla.

 Lammaslaitumia ja oppaalla paljon portteja avattavana. Aina vaan ylöspäin.

Ylätasangolla otettiin pienet laukat, mutta siitä ei valittetavasti saanut kuvamateriaalia. Piti pitää huolta satulassa pysymisestä. Taustalla vuoristoisempaa maisemaa ja toinen tulivuorijärvi.

 Matka jatkui kukkulan rinnettä alaspäin.

Menimme lehmälaitumen läpi. Osa eläimistä lepäili polulla mutta suostui vaihtamaan paikkaa hevosten alta pois.

Huipulla pidettiin valokuvaus- ja paikkaustauko. Jakaannuimme kahteen ryhmään ja hitaammassa porukassa oli tapahtunut pari putoamista. Oppaalla oli ensiapulaukku ja haavat puhdistettii  tuoreeltaan.

 Selfie taukopaikalta.

 Taas matkaan ja rinnettä alaspäin kohti järvenrantaa.

 Saavuttiin metsikön tapaiseen ja edessä yllättäen tien tukki lammaslauma.

 Lampaita selvästikin kiinnosti hevosten letka.

 Lammaslaumasta lähti ääntä ihan kunnolla. Huomaa määkiminen kuorossa.

Pääsimme havainnoimaan myös bordercollieta työssään. Koiria oli yhteensä viisi ja vuoron perään ne hyvin taitavasti siirsivät laumaa. Isäntä antoi ohjauspyyntöjä vihellyksillä. Koira selvästikin nautti työstään.

Sitten päästikiin takaisin tallille. Hauskaa oli ja huomenna uudestaan.

Pyörällä töihin

Park Street, kotikatu

Aamut Australiassa ovat vähissä, 22 jäljellä. Tänään päätin dokumentoida polkupyörämatkan töihin.

Kodin nurkalla marjavarkaita mulperi-puun kimpussa. Ei se mitään, marjoja riittää hyvin. Mulperipuun marjat ovat vähän kuin vadelmia mutta mustia ja värjääviä. Mutta miten käykään tyttöjen ruudullisten koulumekkojen...

 Kadun toisella puolella asuva naapuri hallitsee ruusunhoidon.

Edelleen Park Streetillä. Rakennustyömaan kehittymistä on ollut mukava seurata. Yläkertaan näyttää tulevan kaunis korkea oleskelutila.

 Käännytään Olive Streetille. Rauhoitettu puu ja sen juurella kahdenvärisiä kengurunkäpäliä.

 Olive Street

 Jakaranda kukkii Bedford Avenuella.

Sitten pujahdan Kings Parkiin. Ihana metsän rauha. Orkioideoista ei enää tietoakaan. Metsä kellastuu kesäasuunsa.

 Tulipalo on käynyt täälläkin aika ajoin. Eukalyptuksen palanut kelo.

 Toinen palanut kelo, jossa pörrää parvi ampiaisia.

 Luonnossa kengurunkäpälät alkavat jo kuihtua. Siellä missä niitä kastellaan ne kukkivat pitempään.

Thomas Streetin yli Monash Avenuelle ohi pian toivottavasti valmistuvan Lastensairaalan. Kestää kuin Espoon metro ja sisältää yhtä paljon ongelmia ja sotkuja.

 Monash Avenuella aamun sinisin jakaranda, jonka lomassa kiertelee punainen bougainvillea.

 Lähes jo perillä yliopistosairaalalla. Nämä eukalyptukset näen työhuoneeni ikkunasta.

 Yksi keltainen grevillea kukkii vielä.

Sanoisiko tätä nyt sitten lääkiksen pihaksi? Takana Perkins-tutkimusinsitituutti, Anatomian kahvila sekä punasoluseinäinen labratalo.

 Ja sitten pyöräparkkiin, jonka reunalle on vastikään istutettu tämä paikallisten kasvien pikkupuisto.

Keltainen kengurunkäpälä virkeänä puutarhassa.

Melbourne Cup

Marraskuun ensimmäisenä tiistaina Australia pysähtyy seuraamaan Melbourne Cupia, täysiveristen laukkakilpailua. Me sonnustauduimme tällä kertaa kaverien Lauran ja Maukan kanssa Ascotin radalle, jossa pääkilpailu tosin katsottiin suurilta ruuduilta, mutta muuten meno oli kuin Melbournessa.

Portilla kuitenkin törmäsimme mielenosoittajiin, joilla kylteissä luki: "Is it really worth it?" Ajattelin ensin, että vastustus liittyy turvallisuusasioihin. Laukkakilpailut ovat vaarallisia, ja jockeyita on kuollut useita viime vuosina pudottuaan ja hevosen jalkoihin jäätyään. Mutta ei, kritiikki liittyi hevosten hyvinvointiin. Jaetun materiaalin mukaan jopa 90 % hevosista saa kovassa kilpailussa keuhkoverenvuotoja. Rasitusvammat ovat tavallisia ja monet laukkahevosista kuolevat nuorena.

Samat ongelmat ovat toki Suomessa raviurheilussa. Sikäli jopa ehkä enemmän, että suuri osa ravihevosista teurastetaan nuorena. Vain harva kelpaa siitoskäyttöön tai ratsuhevosiksi.

Täällä tilanne on parempi, koska moni laukkahevonen aloittaa uuden uran ratsuhevosena. Ovathan ne monikäyttöisiä englantilaisia täysiverisiä, jotka osaavat myös hypätä esteitä ja joilla kilpaillaan kenttäkilpailussa. Ausseille pitää antaa tunnustusta siinä, että myös ravihevosia pyritään täällä kouluttamaan paljon enemmän ratsuiksi kuin Suomessa. Monessa ratsastuskilpailussa palkitaan erikseen paras 'standardbred', entinen ravihevonen.

Vanhat laukkahevoset ovat 'ongelmajätettä'. Facebookissa on jatkuvasti mainoksia, joissa niitä tarjotaan ilmaiseksi tai muutamalla satasella. Tuhkimotarinoita esiintyy myös. Tallillamme tuttu osti 90-luvulla vanhan laukkahevosen, mustan nimeltään 'Coalminer', koulutti sen estehevoseksi ja siitä tuli huippuhyvä. Tuttumme kiersi Euroopassa ja Amerikassa hevosensa kanssa Grand Prix-tason estekisoissa, Göteborgia, Islantia ja Atlantaa myöden. Coalminer kuoli toukokuussa 34-vuotiaana, ihmisen iässä noin satavuotiaana.

Varmasti on paljon surullisia tarinoita myös. Kaikille ei löydy kotia. Teuraaksi tosin harva näyttää päätyvän, koska valkoihoinen aussi ei syö kengurua eikä hevosta. Laukkahevosia on päästetty myös tahallaan karkuun ja monet Australian tuhansista villihevosista polveutuvat niistä.

Onko tämä siis oikein vai ei? En osaa vastata. Ainakin laukkakilpailu kuuluu vahvasti täällä kulttuuriin. Työpaikoillakin laitetaan hatun tapaiset päähän, syödään kakkua ja jännitetään kuka voittaa.

Niin meidänkin työpaikalla viime vuonna. Silloin voittaja oli erityisen ikimuistoinen, ensimmäinen kisan voittanut naisjockey Michelle Payne. Luin äskettäin hänen elämänkertansa. Michelle on 10-lapsisen perheensä nuorin, kaikki hevosharrastajia. Isä elätti suuren perheensä laukkahevosten valmentajana. Äiti kuoli auto-onnettomuudessa kun Michelle oli puolivuotias. Isä jotenkin selvisi katraansa kanssa, mukaan lukien toiseksi nuorin Down-poika, joka toimi Michelle 'strapperinä' vuosi sitten, hevosapulaisena.

Michellen ura ei ole ollut mitenkään helppo. Useita vakavia loukkaantumisia, kaksi aivovammaa, joiden jälkeen vaadittiin neuropsykologiset testit, että Michelle pääsi jatkamaan uraansa. Kesäkuussa hän tänä vuonna hän putosi taas pahasti ja perna halkesi. Michelle ei vaan tahdo luopua kilpailemisesta. Kummallinen intohimo se on.

Michelle Payne Melbourne Cupin voiton jälkeen 2015.

Ymmärrän hyvin syvää kiintymystä hevosia kohtaan. Ne ovat maagisen ihmeellisiä eläimiä, tunneherkkiä, persoonallisia. Voi olla, että ihmiskunta vielä tarvitsee hevosia liikkumiseen ja työhevosina, ja laji on myös sikäli hyvä pitää yllä. Siksi en halua tuomita laukkakilpailuja, vaikka ongelmia varmasti on. Todennäköisesti hevosetkin kuitenkin haluavat mielellään elää, vaikka lyhyemmästikin ja pääsääntöisesti niitä kohdellaan hyvin.

Kerronpa kuitenkin, miten päivä Melbourne Cupissa meni. Kunhan saimme tulokuvat otetuksi, ryntäsimme veikkaamaan. Se on haastavaa, monia eri veikkausmahdollisuuksia, ruksaillaan pieniä lomakkeita. Monet näyttivät valitsevan suosikkinsa nimen perusteella. Juha veikkasi hevosta nimeltä 'Beautiful Romance'. Minä muistelin Niiskuneitiä Muumeissa ja yritin miettiä mikä numero voisi voittaa. Jotenkin mielikuvat näyttivät numeroa 7, joka olikin sikäli lähellä, että numero 17 voitti, saksalaissyntyinen hevonen Almondin, jonka jockey on Michellen lanko. Kukaan meistä ei voittanut mitään, mutta Maukan hevonen tuli toiseksi.

Vappumeinikihän kisoissa muuten oli, ja kuohuviinitarjoilu vilkasta. Ylioppilaslakkien tilalla hassuja hattuja tai sen tapaisia, joita kutsutaan nimellä 'fascinator'. Samanlaisia lieveilmiöitä kuin Suomen vapussa. Kun muutaman tunnin kuluttua kävelimme parkkipaikalle, muutama katsoja oli jo vaakasuorassa asennossa ja ambulanssihenkilökunta vaikutti kiireiseltä.

Lähtökuopissa

Meillä on enää kuusi viikkoa jäljellä täällä Australiassa. Mietin paljon lopettamista ja päättymistä, erilaisia loppuja elämässä. Osaan voi vaikuttaa, toisiin ei. Luopuminen on usein vaikeaa ja joskus tosi vaikeaa. Tämän elämänvaiheen päättäminen on pääosin omasta valinnasta johtuvaa ja keskivaikeaa. On varmasti paljon vaikeampia päättymisiä, vaikkapa avioero tai perheenjäsenen menettäminen, mutta kyllä tämäkin syvältä riipaisee. Australia on vienyt palan sydämestä.

Töissä organisaatiouudistus etenee ja vuoden lopussa johtamani koulu lopetetaan. Tai siis jaetaan kahtia, osa menee uuteen lääketieteelliseen, osa toiseen yksikköön. Koululla on kuitenkin viidentoista vuoden historia, brändi ja perinteet. Mietimme lähimpien työkaverien kanssa miten tällainen koulu lopetetaan. On arkistoja ja taloushallinnollisia asioita. Koulu on ollut monille tärkeä, joten pitää myös kokoontua ja muistella. Ei kai voi muuta kuin yrittää lopettaa kauniisti ja kunnioittavasti.

Kotona järjestellään tavaroita ja yritetään päästä eroon turhasta, että tarpeellinen mahtuisi hyvin konttiin. Nettikauppa toimii onneksi täälläkin hyvin. Samalla huomaa, että uutena ei paljon kannattaisi ostaa. Uutena hankittujen asioiden hinnasta putoaa myydessä yleensä kaksi kolmasosaa. Hyvin kuitenkin tavarat löytävät uudet kotinsa, ja kotona on yhä avarampaa ennen lähtöä.

Tallilla on pyörinyt viime viikot parinkymmen linnun parvi punapyrstöisiä mustia kakaduja. Ne ovat vaikuttavia, isoja, vaappuvasti mutta taitavasti lentäviä papukaijoja. Pitävät hurjaa kirskuntaa ja järjestävät lentonäytöksiä. Papukaijoja ja eukalyptusten tuoksua tulen varmasti ikävöimään täältä. Varmasti monia muitakin asioita, aurinkoa, ihmisten ystävällisyyttä ja välitöntä asennetta.

Elämä jatkuu vielä entisissä uomissaan muutaman viikon. Aamulla kuntosalille kävellessä ei enää palella. Pyöräilen töihin Kings Parkin läpi, jossa kevään kukkaloisto alkaa päättyä. Töissä riittää tekemistä hyvin näille kuudelle viikolle. Vieraita tulee käymään edelleen. Tallilla kaikki jatkuu ennallaan, ja se on ihmeellinen keidas suurkaupungin keskellä. Iltaisin istumme puutarhassa plataanin alla ja käymme läpi tätä seikkailua, joka pian päättyy. Hyvä ja onnellinen retki se on ollut.

Itärannikolla

Lomailemme miehen ja tyttären kanssa Sydneyn ja Brisbanen välillä. En muista milloin tätä ennen viimeksi olinkaan lomalla. Ulkomaille muutto myllertää aikaisemmat rutiinit uusiksi. Ennen maastamuuttoa kesäloma meni entistä kotia peratessa. Kahtena viime kesänä taas olemme yrittäneet olla mahdollisimman paljon Suomessa. Ulkosuomalaisen kotimaan lomat tuppaavat olemaan niin täyteen ohjelmoituja, että leppoisuus on siitä kaukana. Viime kesänä päästiin toki mökillekin, mutta stressasin siellä työpaikkahaastatteluun valmistautuessa. Uudet työpaikat eivät yli viisikymppiselle naiselle ole mitenkään itsestäänselvyyksiä, joten paras olikin valmistautua.

No, nyt tyttärellä on kevätloma ja hänen toiveestaan suuntasimme Australian itärannikolle.

Olemme ajaneet päivän ja sitten yöpyneet kaksi yötä kussakin kohteessa. Ensin Coffs Harbour, sitten Brisbane. Nyt olemme Port Macquareissa ja huomenna jatkamme Sydneyyn, jossa olemme hiukan pidempään, torstaihin saakka. Tähän mennessä on nähty rantoja, luonnonpuistoja ja pikkukaupunkeja.

Kylläpä loma pitkästä aikaa maistuukin! Tänään on oltu rannalla, tytär surffasi ja me Juhan kanssa katselimme valaita. Niitä meni ohi muutaman sadan metrin päästä. Nähtiin hengityksen aiheuttamia pöllähdyksiä, pyrstön lätkähdyksiä ja valtavia kylkiä. Vaikuttivat leikkisiltä.

Juha kuvaa valaanpyrstöjä.

Kun ajaa lähes tuhat kilometriä Sydneystä Brisbaneen, Australian valtava koko hahmottuu. Tämä on maan mittakaavassa melko lyhyt matka. Jos Brisbanesta olisi jatkanut pohjoiseen, olisi ollut vielä 2000 km edessä. Uskomattoman kaunis maa tämä on. Toinen toistaan kimmeltävämpiä rantoja. Tilaa olisi vaikkapa asuttaa kaikki kodittomat irakilaiset ja syyrialaiset ja ilmastokin olisi heille mitä sopivin.

Päivän päätteeksi kävimme koalasairaalassa. Tämä on koalojen asutuksen ydinaluetta. Vaikka ne eivät ole uhanalaisia, ihan hyvinkään niillä ei mene. Niillä on stressiä, joka lisää sairastavuutta infektioihin. Klamydiaa on sekä silmissä että alapäässä ja seurauksena sokeutta ja hedelmättömyyttä. Alueen n. 2500 koalasta n. 10 % käy vuosittain koalasairaalassa, muutamat toistuvasti. 

Stressin aiheuttaa ihminen. Hyvistä eukalyptusmetsistä on pulaa, joten myös asunnottomuutta ilmenee. Koalat ovat hyvin paikkauskollisia, ja kun oma metsä hakataan alas, ne saattavat harhailla ympäriinsä onnettomina ja joutua autojen tai koirien kolhimiksi. Pääosin vapaaehtoisten ja lahjoitusten varassa toimiva sairaala tuntuu tarpeelliselta asutuksen puristuksessa eläville eläimille.

Koalasairaalan pitkäaikaispotilaat, joita ei 

sokeuden vuoksi voida kotiuttaa.

Hyvä loma on myös sitä, että ehtii lukea. Tytär kun on aikanaan traumatisoitunut kolmen tunnin helteisessä jonotuksessa Vatikaanimuseoon, hän nyt käyttää veto-oikeuttaan ja karsii ohjelmasta kaikki hiukankaan raskaammat nähtävyydet. Niinpä ehdimme perehtyä australialaiseen nykykirjallisuuten. Minulla on menossa Helen Garner ja Juhalla Tim Winton ja kohta kirjoja vaihdetaan. On mukava lukea täkäläisiä tarinoita ja yrittää ymmärtää paikallista elämänmenoa. Yleislääkärin työn parhaita puolia on ihmisten tarinoiden kuuleminen ja seuraaminen. Lukemalla voin hiukan paikata sitä, mistä jään paitsi, kun en täällä päässyt harjoittamaan ammattiani.